Home » Kritiikki
Category Archives: Kritiikki
Sosiaali- ja terveysministeriön virkamiesten kannattaisi vierailla Alkossa
Olin viime viikolla eri ministeriöiden yhteisessä työpajassa liikenne- ja viestintäministeriössä. Työpajan aiheena on Suomen robotisaatiostrategia ja erityisesti keinoälyn ja modernin robotiikan hyödyntäminen eri toimialoilla Suomessa.
Työpaja oli mielestäni kaikin puolin virikkeellinen, onnistunut ja tuloksellinen. Keskustelu työpajassa oli vilkasta ja monipuolista. Uskon, että tuleva hallitus ja kaikki ministeriöt tulevat hyötymään tavalla tai toisella siellä käydyistä keskusteluista.
Kuitenkin eräs asiantuntijan puheenvuoro työpajassa pysäytti minut totaalisesti. Arvostettu asiantuntija esitti mielenkiintoisen näkökulman sosiaali- ja terveysalan robotisaatioon. Ko. asiantuntija kertoi meille, että meillä Suomessa Alkossa on eräät Euroopan parhaimmat viini- ja alkoholituotteiden valikoimat. Tämä lopputulos palveluissa johtuu siitä, että Alkolle on annettu vapaat kädet käydä ostamassa alkoholialan laatutuotteita kaikkialta maailmasta. Se, että laatuviinejä ostetaan meille ammattitaitoisesti Alkoihin, ei ole mikään pikku juttu hyvinvoinnillemme.
Tämän menestystarinan kuvauksen jälkeen hän käänsi asian käsittelyn sosiaali- ja terveysministeriön suuntaan ja ihmetteli, miten Suomessa sosiaali- ja terveysalan teknologioiden hankinnoissa asiat on tehty niin vaikeiksi ja monimutkaisiksi. Monet tahot tekevät päällekkäisiä asioita ja eri IT-ohjelmien ja teknologioiden välillä on yhteensopivuusongelmia. Tämän toimintamallin vuoksi veronmaksajat ja tavalliset kansalaiset eivät saa välttämättä käyttöönsä parhaita teknologia- ja robottiratkaisuja sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Lopuksi hän kriittisesti pohdiskeli, voisiko sosiaali- ja terveysministeriö ottaa oppia Alkosta?
Eli: Voisiko olla syytä harkita, että sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet vierailisivat Alkossa ja sen pääkonttorissa miettiessään uusien teknologioiden ja palveluiden tarjoamista ja kehittämistä sosiaali- ja terveysalalla?
Tällä hetkellä keinoälysovellutukset ja robotisaatio ottavat maailmalla isoja harppauksia eteenpäin nopealla vauhdilla. Olemme keskellä teknologiamurrosta. Tavat, joilla uusia teknologioita, palveluita ja toimintatapoja tuodaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon, vaatii paljon ammattitaitoa, nopeaa omaksumista ja näkemystä.
Näkemysten tulisi olla yhtä ammattitaitoisia kuin ostettaessa laatuviinejä ja muita laadukkaita alkoholituotteita. Tarvitsisimme samanlaista koordinoidumpaa osaamisen kehittämistä myös ostettaessa uusia AiRo-sovellutuksia (keinoäly- ja robottisovellutuksia) sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tästä hyötyisivät veronmaksajatkin samalla tavalla kuin he hyötyvät Euroopan yksistä laadukkaimmista viini- ja alkoholivalikoimista.
Siis miksipä ei mallia ammattitaitoisen hankintatoiminnan malleista voisi ottaa sosiaali- ja terveysministeriössä hiukan aikaisempaa epätavanomaisemmin?
Mielestäni työpajassa esiintyneen asiantuntijan kommentissa oli paljon pohdiskeltavaa ja ei pelkästään tämän yksittäisen esimerkin ja ministeriön osalta. Voisimme ottaa enemmän oppia toisiltamme eri yhteyksissä. Positiiviselle yhdessä tekemiselle on sosiaalista tilausta Suomessa.
HTT, YTM Jari Kaivo-oja on tutkimusjohtaja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa. Hän on Helsingin ja Lapin yliopiston dosentti. Hän on ollut mukana mm. Helsingin AiRo Island-hankkeen strategisessa suunnittelussa.
Suunnaton Suomi – Onko Suomi valmis palaamaan globaalitalouden maailmankartalle?
Kaikilla länsimailla on Suomen tavoin vaikeuksia löytää menestyksellistä reittiä ulos talouskriisistä. Suomi näyttää ajelehtivan vailla selvää suuntaa, määrätietoisen strategisen toiminnan sijasta selitellään ja vieritetään vastuita Suomen ulkopuolelle. Kataisen hallituksen suosio on pohjalukemilla. Yritysten irtisanomisuutiset ovat viime kuukausina seuranneet toinen toistaan. Kotimarkkinat ovat sakkaamassa säästöjen seuraamuksena.
Viime vuonna Alf Rehn ja Risto J. Penttilä julkaisivat pamfletin Suomen tilasta otsikolla ”Suunnaton Suomi”. Teos tiivisti oivallisesti Suomen tilanteen ja tarpeen löytää uusia suuntia Suomen tulevaan kehitykseen.
Politiikan keskusteluissa syy Suomen huonoon menestykseen on löytynyt globalisaatiosta – milloin Euroopan unionista tai dynaamisista BRICSA –maista, jotka valtaavat maailman markkinoita aggressiivisesti. Harvemmin on syy löytynyt peilistä – omista strategioista, linjauksista, toimista ja päätöksistä.
On varmasti totta, että globaalitalouden kokonaiskakkua on jakamassa aikaisempaa useampia kehittyviä talouksia. Vanhat opit ja strategiat eivät tuota tulosta uudessa muuttuneessa toimintaympäristössä. Tulevaisuudentutkimuksessa eräs keskeinen tutkimusalue on toimintaympäristöjen muutokset.
Voidaan ehkä todeta perustellusti, että Suomen hallituksen ja julkisen sektorin toimintaympäristöanalyysi on ollut puutteellinen tai jopa osaksi virheellinen. Käytännön esimerkkinä tästä voidaan mainita arktisen osaamisen strategian ohuus nykyisen hallituksen ohjelmassa. Toisaalta voidaan perustellusti väittää, että hallituksella on ollut kyllä ollut tarjolla erilaisia toimintaympäristöanalyysejä, mutta niitä ei ole osattu pukea oikeanlaisiksi politiikkaohjelmiksi. Esimerkkinä tästä voidaan mainita kestävyysvajetta koskeneet politiikkalinjaukset, jotka sotivat pahoin kestävää talouskasvua koskevien linjausten kanssa.
Suomen toimintaympäristö on ollut monin tavoin muutoksessa. Valmiutemme ja osaamisemme toimia oikein globaalissa verkostotaloudessa eivät ole olleet täysin kohdallaan. Emme ole olleet valmiita kohtaamaan BRICSA -maiden tuomaa haastetta kansainvälisessä taloudessa. Venäjä-yhteistyömme olisi voinut olla määrätietoisempaa ja selvemmin suoriin investointeihin kohdentuvaa.
Luin juuri uusinta Scenario –lehteä, jota toimitetaan Kööpenhaminassa Copenhagen Institute for Futures Studies (CIFS) –tutkimusyksikössä. Lehden teemana oli ”Comeback of the Nordic Region”. Lehdessä oli useita puheenvuoroja, jotka on syytä huomioida Suomessa. Eräs huomion arvoinen artikkeli lehdessä on kollegani, CIFSin johtaja Johan Peter Paludanin arvio pohjoismaisesta johtamisesta: ”Nordic ledership”. CIFS:in Emeritus johtaja Paludan kirjoittaa teemasta seuraavasti:
”Recently in a conference in Stockholm, I heard the following notion: Norwegians invent things, Swedes produce them, and Danes sell them. The dictum came from a Norwegian man, and thus I withdrew my urge to question the debatable part of the notion in favour of acknowledging one of the central themes of the statement – the difference in size of the Nordic economies, and hence acknowledging that the economic differences make it difficult to talk about a common Nordic leadership model.”
Silmiin pistävää tässä Paludanin lausunnossa on se, että tässä yhteydessä Suomea ei mainita erikseen innovoinnin, tuotannon tai markkinoinnin osaajana. Tämä sai ainakin minut mietteliääksi. Olisiko niin, että Suomesta ei oikeastaan löydy innovaatioalan, tuotannon tai markkinoinnin huippuosaamista verrattuna muihin Pohjoismaihin? Olisiko osaamispääomassamme jotain puutteita, jotka selittävät viimeaikaista huonoa menestymistä kilpailukykyarvioissa ja vientimme takkuamista?
Nämä kysymykset ovat kiusallisia esittää, mutta niitä saattaisi olla kyllä syytä miettiä huolella, koska talouden perusrakenteen (innovointi, tuotanto ja markkinointi) toimivuus määrää pitkälle sen, miten hyvinvointimme kehittyy tai ei kehity tulevaisuudessa.
Kaikki toimet, jotka edistävät innovaatio-osaamista, tuotanto-osaamista ja markkinointiosaamista Suomessa, tulisi panna suurennuslasin alle ja aloittaa määrätietoiset pyrkimykset nousta huipputasolle näillä ulottuvuuksilla ja valituilla erityissektoreilla.
Suhteellinen etu on dynaaminen muuttuja, koska hinnat muuttuvat ajassa ja samalla myös hintakilpailukykymme perusteet muuttuu. Tästä tekijästä johtuen meillä tulisi olla parempia analyysikeinoja arvioida kulloisiakin suhteellisia etujamme globaalissa taloudessa. Tämä kompleksisuustekijä ei tee helpoksi politiikan harjoittamista, vaan edellyttää aikaisempaa nopeampaan ja tilannetietoisempaa päätöksentekokykyä. Jo puoli vuotta on pitkä aika globaalitalouden kellossa. Olemmeko päivittäneet kellomme Suomessa?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Lisätietoja:
”Suunnaton Suomi”-kirjan julkistus, verkkosivut: http://www.youtube.com/watch?v=EEKAVuUC1LI
Ex-ministeriltä suorat sanat Kataisen hallitukselle http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013062017178136_uu.shtml
Copenhagen Institute for Futures Studies: http://www.cifs.dk/en/
Scenario 3:2013, verkkosivut: http://www.cifs.dk/en/tidsskrift.asp
Johan Peter Paludan, http://www.cifs.dk/scripts/medarb.asp?lng=2&id=JPP
Absoluuttinen ja suhteellinen etu: http://www.e-conomic.fi/kirjanpito-ohjelma/sanakirja/absoluuttinen-ja-suhteellinen-etu
Kritiikin kulttuurista
We don’t see
see things
as they are,
we see
things as
we are.
Anais Niniltä peräisin oleva lause: Emme näe asioita niin kuin ne ovat, vaan niinkuin me olemme – sisältää huomattavaa viisautta. Katsomme maailmaa aina omien linssiemme läpi. Maailmankuvamme ja aikaisemmat kokemuksemme ohjaavat sanottavaamme. Tämä on muistettava, kun puhumme kritiikistä. Täysin objektiivista, arvovapaata kritiikkiä ei ole olemassakaan. On vain asiaan perehtynyttä ja vähemmän perehtynyttä kritiikkiä, on vain hyvin perusteltua, näkemyksellistä kritiikkiä ja vähemmän perusteltuja kantoja.
Kritiikki on kriisissä. Sanottava on käsitykseni mukaan pinnallistunut. Jos luet 15 elokuvakritiikkiä, ja niissä on about samat asiat – jopa osin samoja lauseita – valistunutta tarkkailijaa alkaa epäilyttää. Parin ensimmäisen kritiikin virusluonne alkaa salapoliisityössä selvitä. Vai alkaako? Kuulemani mukaan elokuvaohjaaja itse tallentaa ajatuksia elokuvastaan, ja siitä sitten tehdään tiedote. Osa “kritiikistä” palautuukin suoraan tiedotteeseen. Tietysti on selvää, etteivät kritiikin kirjoittajat elä missään umpiossa, taustoja selvitetään, vaikutteita otetaan ja annetaan. Siitä huolimatta, että myös seuraamisen arvoisia kriitikoita löytyy; kritiikin pinnallisuus ja toisto ovat kuitenkin ihan aitoja huolen aiheita. Monet kaipaisivat valistunutta arviointia, josta on aistittavissa kirjoittajan oma ääni ja tulkinta. Luultavasti yhtä monet haluavat myös opastusta ja kulttuuritietoutta. Tuntuu myös siltä, että kritiikin tilalle ovat tulleet toimittajan omaa naamaa markkinoivat viihteelliset mielipidekirjoitukset. Toimittajien henkilöbrändäys alkaa pikkuhiljaa saamaan huvittavia mittasuhteita.
Eri kulttuurialojen syvällistä kritiikkiä tuntuu olevan yhä vähemmän medioissa. Designkritiikkiä ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Ei juuri ollut edes viime vuotisen designpääkaupunkivuoden aikana. Designkritiikin puuteesta olenkin kirjoittanut useamman kerran (lue lisää tästä).
Viime aikojen kokemusten perusteella olen huomattavasti huolestuneempi olemattomasta suomalaisesta kritiikin kulttuuurista kuin aikaisemmin. Tarkoitan tällä kulttuurinkritiikin vähyyttä, mutta myös rikastavan yhteiskunnallisen kritiikin puutetta.
Tasapainotettu yhteiskunnallinen kritiikki on ollut harvinaista herkkua. Toisaalta pyrkimys konsensukseen on vahva ja jopa hyvin argumentoidun kritiikin esittäjä leimataan helposti hankalaksi tai jopa rettelöitsijäksi. Samanmielisyyteen kannustetaan. Kysymys on pitkälti johonkin joukkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Tämä koskee sekä sopuisasti myötäilevää (ja hehkuttavaa) leiriä, että niitä, joiden intresseistä on esittää jopa asiattoman kovia väitteitä tai viritellä skandaalia.
Konsensushenkinen hymistely ei tuota mitään lisäarvoa kenellekkään. Toisaalta repivä ja rikkova kritiikkikään ei palvele tarkoitusta. Tarvitaan nimenomaan oppinutta, rakentavaa ja rikastavaa kritiikkiä. Tarvitaan myös punnittuja arvioita asiantuntijapiirien ulkopuolelta.
Osin keskustelu palautuu kysymykseen, kuka on asiantuntija? Perinteinen pönäkkä, yksisuuntainen, “totuutta” tööttäävän asiantuntijuuden aika alkaa olla ohi.
Sosiaalisten medioiden ja yleisemmin internetin ansiosta nyt kuka tahansa voi ottaa asioista selvää, ja kirjoittaa perustellun kritiikin. Nyt on tärkeämpää mitä sanoo, kuin kuka sanoo. Dialogisuus on nykyhetken avainsana: samasta asiasta voi olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Kompleksisuuden lisääntyessä nopeiden muutosten ja tiedon uusiutumisen keskellä, yksiselitteisten joko-tai-totuuksien metsästäminen on yhä haastellisempi tehtävä. Yksi plus yksi on edelleen kaksi, mutta usein asiat ovat sekä-että, ei niinkään joko-tai.
Samaan aikaan (vastaliikkeenä) asiantuntijoiden henkilöbrändäytyminen ja medioiden laiskuus on johtanut siihen että tutut naamat kommentoivat oman alansa asioita medioissa yhä uudestaan. Joskus on suorastaan kiusallista kuunnella näiden samojen asiantuntijoiden samoja juttuja: voi suorastaan arvata, mitä hän seuraavaksi sanoo.
Erityisesti akateeminen asiantuntijuus tuottaa toisaalta-toisaalta vastauksia: media haluaisi asiantuntijasta ulos selkeitä (ja mielellään räväköitä) kantoja, joihin voisi tarttua. Asian kompleksisuuden ja nopeiden muutosten takia sellaisia yksiselitteisiä totuuksia ei useinkaan ole tarjolla. Asiantuntija-sanaan liitetään Suomessa perinteisesti hillitty ylivarovaisuus, hötkyilemätön tarkkailijan status. Tämäkin asia on muutoksessa: asiantuntijalla on oikeus ajatella toisin, hänellä on mahdollisuus esittää rohkeita näkemyksiä. Edellä esiin nostettu rohkeuden vaatimus ei mitenkään vähennä oppineen kritiiin arvoa; on aina hienoa, jos joku oikeasti tietää mistä puhuu. Viisautta hipova tietämys näyttäytyy nyanssien ymmärtämisessä ja nyanssien ilmaisussa.
Asian syvällinen tuntemus on siis aina eduksi. Mutta jonkin asian sisällä olemiseenkin sisältyy riskejä. Ammattialan sisäinen jargon sattaa olla maneerista saman toistoa. Tässä yhteydessä on syytä avata asiaa lisää: identiteetti sanan taustalla vaikuttava idem merkitsee samaa, identidem samaa yhä uudestaan. Tunnistaminen tapahtuu tuon toistuvan samuuden kautta. Monilla asiantuntija-aloilla tarvittaisiinkin lähes sukurutsaisen identiteetin tuuletusta ja osaamisen rikastamista. Onneksemme monet kiinnostavimmat kehityskulut tapahtuvat ammattialueiden rajapinnoilla: siellä syntyy kokonaan uusia kompetenssejä ja jopa uusia ammattialoja.
Selkeä ja tunnistettava asiantuntijatyyppi on sellainen, jonka intressit ovat paljastavasti näkyvillä. Tällainen asiantuntija pitää yksisilmäisesti aina samaa agendaa esillä ja tekee kaikkensa, jotta hänen ajamansa asiat edistyvät. Jonkin asian ajajana näyttäytyvän motiivit paljastuvat kuulijalle puheesta. Vain yhden asian propagoijan etu saattaa olla se, että sanottavan ollessa yksinkertainen, media voi helpommin tarttua hänen propagandaansa.
Toisaalta asiantuntija voi olla läpinäkyvämmin jonkin intressipiirin – kuten esimerkiksi ammattiliiton tai poliittisen liikkeen – edustaja. Tällaisiin asiantuntijoihin olemme jo tottuneet. Jos kaksi vastakkaisen intressipiirin tutkimusryhmää tekee tutkimuksen samasta aiheesta, sekä luvut että johtopäätökset saadaan kyllä näyttämään intressipiirin kannalta oikeilta.
Jokaisen on helppo huomata, että yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyvä arviointi politisoituu hetkessä. Jos esimerkiksi puhut (vaikka kuinka viattomasti) mitään ihmisen oman aktiivisuuden tärkeydestä, määrityt oikeistolaiseksi. Joku voi kysyä, miten ihmeessä poliittisesti sitoutumattomankin esille tuoma ihmisen oman aktiivisuuden tärkeys voi brändäytyä oikean laidan politiikaksi? Tällaiselle ajattelulle on toki pitkät juuret; ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä kuuluu oikealle suuntautuvien lempi-ideaaleihin. Mutta jos tätä polkua käydään pidemmälle, myös kaikenlainen yrittäjyys kuuluu henkisesti samaan joukkoon. Ja jopa se, että ylipäänsä aktiivisesti teet jotain. Vastaavasti muista välittäminen brändäytyy helposti vasempaan suuntaan. Edellä oleva esimemerkki kuvittaa poliittista arvo- ja asennekenttää. Lukkiutuneelta vaikuttava politiikan asennemaisema vaikeuttaa uusia avauksia. Kaikenlaisia asiantuntijasisältöjä tulkitaan aina poliittisten silmälasien läpi. Uusi idea voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta jos siinä on vääränlainen poliittinen vivahde, sitä ei ehkä haluta ottaa poliittiselle agendalle.
Vaikuttavimillaan yhteiskunnallinen kritiikki on silloin, kun tarjolla on kritiikin lisäksi jokin innostava vaihtoehto nykymenolle. Vaihtoehdoille tarvitaan toki myös hyvät perustelut. Perinteiseen suomalaiseen insinööri- ja talouspainotteiseen suunnittelukulttuuriin on kuulunut tarkkojen laskelmien teko ja pitkän prosessit. Nopeiden muutoksien keskellä, vuosikausien (tai jopa vuosikymmenen) kehitysprosessien aikana koko työn lähtökohdat, johtopäätökset ja tulokset saattavat vanhentua käsiin. Siksi perinteiselle (hitaalle) asiantuntijakulttuurille tarvitaan vaihtoehtoja. Palvelumuotoilun ja co-designin (lue lisää tästä) piirissä on kehitetty metodiikkaa, jonka keskiössä on osallistava suunnittelu, sekä nopea ideointi, konseptointi, prototypointi ja pilotointi. Nopea, pienimuotoinen käytäntöön vieminen ja testaaminen on fiksumpaa kun mittavat laskelmat, pitkät prosessit ja isot panostukset. Näkisin, että nopeasti muuttuvassa toimintaympäritössä aktiivinen tulevaisuuden ennakointi yhdistettynä osallistavaan suunnitteluun ja nopeaan pilotointiin on yksi kiiinnostavimmista vastauksista nykyhetken tarpeisiin.
Minusta Suomessa on kaikesta innovaatiopuheesta ja startup-hypestä huolimatta jonkinlainen henkinen jumi. Lähes kaikissa kansainvälisissä vertailuissa pärjäämme hyvin – mutta vaikka maailma muuttuu ympärillä kiihtyvällä tahdilla, me tunnumme istuvan saavutettujen tulosten päällä, tietämättä mitä tehdä. Olemme myös takertuneen menneen maailman prosesseihin – kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Asioiden käsittely julkisuudessa on ongelmalähtöistä: ihmisten henkilökohtaiset traumat, kansakunnan traumat, terveydenhuollon kriiisi ja huoltosuhteen muutos, kuntarakenneuudistuksen päivittely, suhde EU:n päätöksentekoon ja sen sellaista. Narinaa piisaa. Pahoinvoinnin julkinen purkaminen kärsivin ilmein on suorastaan nostettu hyveeksi. Tällaista puhetta ei kuitenkaan pidä sekoittaa ansiokkaaseen yhteiskunnallisen kritiikkiin ja rakentavaan vaihtoehtojen esittelyyn.
Kritiikin kulttuurin ohuus on samalla keskustelukulttuurin ohuutta. Nekin, joilla olisi kriittistä mutta samalla rakentavaa sanottavaa pysyvät hiljaa. Ääntä ei saada kuuluville edes silloin, kun olisi noustava barrikaadeille. Kuuliainen ja konsensushenkinen porukka täällä Suomessa on kaikista mieluiten hiljaa tai narisee yksikseen ja lähipiirilleen. Olemme valitettavasti vielä kaukana parhaasta eurooppalaisesta keskustelukulttuurista, vaikka pientä tuulettumista onkin jo tapahtunut.
Jari Koskinen (/AlternativeFutures)
Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton.
Kritiikkiä selontekoprosessille
Tulevaisuusselonteko on kerran vaalikaudessa valtioneuvostossa eduskunnalle tehtävä raportti, jossa pohditaan Suomen tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia. Ennakointiprosessista julkaistiin verkkomuotoinen raportti 14. helmikuuta.
Raporttiin pääset tutustumaan tästä.
Aivan aluksi – raportin nähtyäni – ilahduin. Julkaistapa- ja tyyli vaikuttaa raikkaalta. Sisältö on konseptoitu ja pakattu ammattimaisesti. Teksti on hiottu ammattilaisten otteella. Lähestymistapa on lukijaystävällinen.
Mutta. Kun sisältö konsensushengessä hiotaan ympäripyöreksi, sen ilmaisuvoima katoaa. Särmät on hiottu, pöyristetty ja kavennettu pois. Hiukan räväkämpiä kulmia on yritetty tuoda mukaan lainauksin (kuten omani tässä) hiukan päälleliimatun oloisesti.
Lyhyeen esitystapaan liittyy monia haasteita. Kaventaminen on jo jonkin aikaa ollut kulttuurinen tendenssi: ymmärrettävyyden nimissä sisältöjä purkitetaan yhä pienempään tilaan (lue blogiartikkelini aiheesta tästä). Syyksi esitetään, ettei ihmisillä ole aikaa kun pintapuoliseen tutustumiseen ja toisaalta, että hyvin paketoitu ja kavennettu kokonaisuus lisää ymmärrystä kokonaisuuksista.
Tässä raportissa on paljon hyvää. Toisaalta sen sisältönä konsensensushenkisesti tuotettua ympäripyöreyttä. Tai oikeastaan on syytä vielä tarkentaa: tuloksena on kavennettua ympäripyöreyttä lyhyen esitysmuodon takia.
Eikö olisi ollut hienoa, jos koko prosessin ja sen aikana käytyihin innostaviin keskusteluihin olisi läpinäkyvyyden nimissä päässyt käsiksi? Väitän, että on olemassa kasvava joukko ihmisiä, joita kiinnostaa intellektuaalinen rikastaminen/rikastuminen, kaventamisen ja ympäripyöreyden vastaliikkeenä. Saman vastaliikkeen näkee journalismistakin; nyt pitkille jutuille on kysyntää.
Mitä jos selontekotyön taustalla olevia asiantuntijapuheenvuoroja olisi päässyt katsomaan kuka tahansa, vaikkapa satojen videoklippien kautta? Olisi myös arvokasta, jos taustalla vaikuttava tieto näkyisi dialogisesti väitteinä ja vastaväitteinä, ei niinkään valmiiksi annettuina totuuksina. Tämä generoisi lukijan ja päätöksentekijöiden itsenäistä ajattelua.
Kokonaan oma kysymys on, kuinka relevanttina ja kuinka kauan raporttien sisältö säilyy nopeasti muuttuvassa maailmassa? On esitetty väitetteitä, että joillakin aloilla jopa 90% kyseisen alan tiedosta uusiutuu kahden vuoden välein. Ja vaikka tiedon uusiutumisnopeus keskimäärin olisikin tätä huomattavasti hitaampaa, neljän vuoden välein tehtävän tulevaisuuselonteon perinne voidaan hyvin kyseenalaistaa. Laajemmin ajatellen nykyisenkaltaisia strategia- ja suunnittelutyön käytäntöjä kannattaisi kriittisesti kyseenalaistaa ja uudistaa. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tarvitaan uusia, jatkuvasti päivitettävän tiedon tuottamisen tapoja ja suunnittelun metodiikkaa sekä kykyä tehdä nopeasti ja joustavasti johtopäätöksiä uusimman tiedon ja osaamisen pohjalta.
Selontekoprosessi jatkuu vielä, joten toiveissa olisi nyt julkaistuihin sisältöihin kohdistuva rakentava kritiikki. Vallan sylikoirien asemesta tarvitsemme näkyvää ja vaikuttavaa toisinajattelua – näkökulmien ja yleisemmin ajattelun rikastaminen on yhä tärkeämpää nopeasti muuttuvassa maailmassa.
Peräänkuulutan rohkeaa visionäärisyyttä ja rakentavaa toisinajattelua.
PS: Missä määrin nyt julkaistussa materiaalissa näkyy paljon mainostettu osallistaminen? Muutamina lainauksina blogikirjoituksista? Pyrkimys on varmasti ollut oikean suuntainen, mutta haiskahtaa silti näennäisosallistamiselta….(osallistamiskritiikin, jonka kirjoitin prosessin aikana voit lukea tästä).
PS.2. Katso tästä, kuinka visionäärisesti Obama puhuu 3D tulostuksesta ja tästä, kuinka rohkeasti Virossa edetään.
Pääministeri Jyrki Kataiselle
Arvoisa pääministeri Katainen,
Kesäkuun 26. päivä 2012 olin mukana kuulemassa, kun lupasitte tulevaisuusselontekoprosessista erilaista kuin aikaisemmin. Sanoitte, että tavoitteena on prosessi, joka on aidosti yhteisöllinen – kuunteleva ja osallistava.
Seurasin tulevaisuusselontekoa jo silloin, kun ensimmäistä sellaista tehtiin v. 1993. Julkaisimme jopa kirjan Suomen Strategia, vahvan puheenvuoron yrittäjä- ja aloiteyhteiskunnan kehittämiseksi. Esityksillämme ei ollut mitään vaikutusta, vaikka joukossamme oli merkittäviä ja viisaita ihmisiä. En tarkoita itseäni, vaan vaikuttajia kuten Yrjö Pessi, Curt Lindbom, Jermu Laine ja Pentti Hakulinen. Puhumattakaan kirjan kirjoittajasta Veli-Antti Savolaisesta.
Seurasin myös pääministeri Lipposen tulevaisuusselontekoa, jossa keskustelua heräteltiin foorumeissa, mutta itse selontekoon ei ollut mahdollista vaikuttaa.
Olen kansalaisena joutunut siis jo usein harmittelemaan, että minulla ei ole mahdollisuutta sanoa sanaani kanssakansalaisteni ja lasteni tulevaisuudesta.
Olin toki kovin ilahtunut kutsusta tulla hienoon ja perinteikkääseen Kesärantaan kuulemaan asiasta, mutta totta puhuen – uskoni prosessiin ei kauniista sanoistanne huolimatta ollut korkealla.
Eilen julkaistu tulevaisuusselonteon ennakointiraportti sai minut kuitenkin näkemään, että tällä kertaa todella on toisin. Pääministeri Katainen; piditte sananne. Tulevaisuusselontekoon on voinut vaikuttaa ja siitä on konkreettisia esimerkkejä, kuten robotisaatio, jota olemme tässä blogissa ja muissa tilaisuuksissa voimakkaasti ottaneet esille. Onkin mahdotonta ajatella vuotta 2030 ilman vahvaa ja laajaa robotisaatiota.
Esitän siis Teille kiitokseni. Suuret kiitokset myös tämän blogin muiden kirjoittajien puolesta. Uskon nyt, että uusi aika on oikeasti koittanut. Tästä on hyvä jatkaa.
Teidän,
Cristina Andersson
Matkalla kivikauden yhteiskuntaan – maamme huippuyliopistoissa
Tässä eräs mieleeni painunut tuokiokuva vuosien takaa erään johtamisosaamisen huippuyliopiston toimistohuoneesta. Kysyin professori X:ltä kollegiaalisesti, miten hänellä menee? Professori pyyhki uupuneena hikea otsaltaan ja vastasi: ”Kiirettä pitää – kiirettä pitää”. Olinkin jo intuitiivisesti arvannut vastauksen sisällön. Tiedustelin professori X:ltä mikä tuon kiireen saa oikein aikaaan? Vastaus oli: ”No kun täällä tiedekunnan laitoksella saa professori tehdä ihan kaikki työt yksin – enää puuttuu se, että alan siivoamaan täällä laitoksella yksin.”
Tämä episodi on jäänyt kaivertamaan mieltäni. Näin ekonomistina ja hallintotieteilijänä en voi olla ihmettelemättä asioiden tämän tyyppistä tilaa monissa yliopistoissa. Mihin oikein on unohtunut ajatus siitä, että kehittyneissä yhteiskunnissa kehitys perustuu erilaisten töiden jakamiseen? Peruskurssilla yliopistossa opetettiin aikanaan, että yhteiskunnallinen työnjako on yhteiskunnan organisoitumisen perusulottuvuus, jossa eri ihmiset tekevät keskenään erilaisia töitä erilaisten tietojen taitojen pohjalta. Eiväthän kaikki ihmiset ole lahjakkaita kaikissa töissä ja tehtävissä. Muistaakseni yhteiskuntatieteiden grand old man Emile Durkheim jo kirjoitteli ansiokkaasti tästä teemasta.
Yleensä sosiaalinen työnjako merkitsee jakoa ammatteihin ja se lienee yhtä vanha kuin ihmiskunta. Olemmeko siis palaamassa kivikauden yhteiskunnalliseen työnjakoon yliopistouudistuksen myötä? Kyllä se nyt siltä valitettavasti näyttää, vaikka epäilen, ettei se ollut yliopistouudistuksen tarkoitus. Yhteiskunnassa tekninen työnjako tarkoittaa työtehtävien jako ammattia pienempiin kokonaisuuksiin, jotka vaativat vähemmän osaamista. Koko koulutusjärjestelmämme perustuu pitkälle tämän suuntaiseen ajatusmalliin. Silti työelämä yliopistoissa on muuttunut sellaiseksi, ettei työnjakoa haluta kehittää ammattilaisten välillä.
Tämän perusopinhan mukaan jokaisen ammattilaisen tulisi keskittyä siihen, mitä hän hallitsee parhaiten. Nyt näyttää siltä, että professorit täyttelevät koko ajan matkalaskuraportteja, työaikaseurantaraportteja, julkaisupäivityksiä ja muita evaluaatiokyselyitä. Muun ajan professorit ja tohtorit näyttävät istuvan mitä kummallisimmissa kokouksissa ja palavereissa. Mistä enää oikein löytyy energiaa ja aikaa tehdä niitä paljon kaivattuja huippututkimuksia ja tieteellisiä läpimurtoja? Ilmeisesti omalla vapaa-ajallaan, on minun johtopäätökseni.
Kun itse opiskelin kansainvälistä taloutta pääaineenani Tampereen yliopistossa 1980-luvulla, professorit keskittyivät omaan tutkimukseensa ja perehtyivät antaumuksella alansa tutkimuskirjallisuuteen. Jos nykyään tiedustelee professorilta tai tutkijoilta, että ehtivätkö he lukemaan alan kirjallisuutta, saa vältteleviä vastauksia.
Aikaisemmin vielä 1980-luvulla professoreilla ja tutkijoilla oli aikaa keskustella kansantaloustieteen ajankohtaisista haasteista. Useimmilla heillä oli käytössään jopa ammattisihteerit ja assistentit, jotka auttoivat tieteellisten artikkeleiden tuotannossa. Työnjako eri ammattilaisten välillä tuntui toimivan luontevasti.
Nyt kun yliopistoja on ”uudistettu”, tuntuu selvästi siltä, että ammattilaisten työnjako on selvästi heikentynyt suhteessa mitä työnjako oli vielä 1980-luvulla.
Nykyisin professorit tekevät kaikkea mahdollista ja keskittyminen itse huippututkimukseen on herpaantunut monissa tieteellisissä tutkimusyksiköissä. Professorin täytyy olla juristi, atk-tukihenkilö, kirjanpitäjä, ekonomi, markkinointiasiantuntija, sihteeri ja matkatoimistovirkailija yhtä aikaa selviytyäkseen kunnialla tämän päivän kansainvälistyvässä yliopistomaailmassa. Mitään erityisiä lisäkorvauksia näiden eri tehtävien hoitamisesta ei makseta.
Eittämättä tämä muutos voi ulkoapäin voi näyttää yliopistojen hallinnon tehostamiselta, mutta sitä se ei välttämättä ole pidemmällä aikaviiveellä. Jos se olisi sitä, seuraava askel yliopistouudistuksessa olisi eittämättä se, että myös yliopistojen ja korkeakoulujen laitossiivous siirtyisi Professoriliiton jäsenistölle. Ehkä tämän suuntainen kehitys on sitä paljon puhuttua ”työn rikastamista”. Tämän suuntaisia kokeilujahan tehtiin aikoinaan mm. kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa. On ilmeisesti erittäin hyviä syitä muistuttaa “yliopistouudistajia” siitä, että kokemukset näistä kokeiluista eivät olleet erityisen lupaavia.
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Suomen tulevaisuus: Tuleeko Suomesta iso kaivostyömaa ilman tulojen ja varallisuuden kerryttämistä suomalaisille?
Tässä on aika pysäyttävä blogiviesti “Kaivosyhtiöt varanneet kuudesosan Suomesta – valtauksista kymmenesosa Natura-alueella“, jonka soisi luettavan huolella maamme poliittisten päättäjien joukossa puoluekannasta riippumatta:
Nyt maamme pinta-alasta on 14% varattu kansainvälisille kaivosyhtiöille. Mikä on tulevaisuudessa pohjoisen ulottuvuuden ja maantieteen politiikkamme? Onko Suomi oikeasti kaivostoiminnan mallimaa kuten vakuuttelimme ihmisille Aasiassa Myanmarissa ministeri Heidi Hautalan toimesta (ks. http://yle.fi/uutiset/suomi_pohtii_kaivososaamisen_viemista_myanmariin/6461980).
Miten tämä kaivosaikapommi hoidetaan siten että kestävä talouskehitys olisi mahdollista Suomessa?
Toivottavasti Tulevaisuusselonteko 2030 tulee antamaan hyviä vastauksia näihin kysymyksiin.
Nykyisellä politiikalla suomalaisia tullaan kohtelemaan heikommin kuin Yhdysvaltojen intiaaneja. Olisiko linjan tarkistukseen nyt aihetta?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Valtiomiesmäistä journalismia
Journalismin roolista omana valtiomahtinaan on keskusteltu aktiivisesti viime vuosina. Monet arviot ovat sen suuntaisia, ettei medioiden ja journalistien valta ole ainakaan ole ollut laskemassa. Sosiaalisen median rooli on kuitenkin kasvanut merkitykseltään. Yhä enemmän mediasta on tullut transmedia – eri mediat yhdistävä monikanavainen kokonaisuus, jossa digitaaliset sisällöt elävät omaa elämäänsä pitkään eri konteksteissa. Samalla median tuotantorakenteet ovat ohentuneet ja journalistit kamppailevat laadun tuottamisen ja kiireen ristiaallokossa. Autenttisen – yleisöjä kiinnostavan sisällön tuottaminen on iso haaste mediataloille.
Hätkähdin pahanpäiväisesti eilen aamukahvin juomisen yhteydessä. Luin Tamperelainen –lehteä (23.1.2013) ja silmiini sattui hätkähdyttävän puhutteleva otsikko: ”Asiantuntijoilla ei ole enää arvoa”. Kas, siinäpä on jälleen journalisti taidokkaasti muotoillut otsikkonsa. Uteliaisuuteni heräsi ja päätinkin lukea Tamperelaisen jutun, jonka oli kirjoittanut pitkän linjan journalisti, kaupunkilehtiryhmän johtaja Antti-Pekka Pietilä.
A.P. Pietilä toteaa:
Kuntauudistus, terveyspalveluiden järjestäminen, maanpuolustus, tieverkoston kunnostus, ylivelkaantumisen hoito ja pankkien pelastaminen olisi tehty toisin, jos poliitikot olisivat kuunnelleet edes toisella korvalla asiantuntijoita.
Tämä havainto on mielestäni juuri sellaista valtiomiesmäistä journalismia, jota kaivattaisiin enemmän Suomessa. Edelleen journalismin eräs iso mahdollisuus on asioiden tarkkailu ja siihen pohjautuva selkokielinen viestintä.
A.P. Pietilä toteaa myös:
Poliitikot välittävät yhä vähemmän ongelmien ratkaisemisesta. He keskittyvät omaan uudelleenvalintaansa ja pitävät kiinni omasta työllisyydestään. Tehokkaita korjaustoimia ei tehdä, koska ne olisivat ikäviä äänestäjille. Siksi äänestäjien pettäminen ja tosiasioiden kieltäminen pitävät poliitikot vallassa niin kauan kuin veroja voidaan korottaa ja myydä valtion omaisuutta.
Tämäkin teksti on aika rohkeaa arviointia – suorastaan valtiomiesmäistä journalismia, joka mielestäni kiteyttää tapamme toimia ongelmien edessä. Tuntuu todella siltä, että politiikassa ei ole kuin yksi viisaus: korottakaamme veroja ja maksuja! Vaihtoehtoja ei oikein haluta hahmotella – saati pohtia niiden järkevyyttä. Sehän aika useassa tapauksessa edellyttäisi asiantuntijoiden kuulemista – mutta myös heidän ajatustensa ottamista vakavasti.
Olisiko tässäkin jotain valtiomiesmäiseen journalismiin viittaavaa? A.P.Pietilän journalistinen havainnointi tuottaa seuraavanlaisen arvion:
Olemme menettäneet parissa vuosikymmenessä suuren osan teollisuudesta ja parissa vuodessa 60 000 työpaikkaa. Yritysten omistajiksi ovat tulleet ulkomaalaiset, jotka syövät suomalaisten työn hedelmät. Suomalainen kuljetusverkko vaihtaa omistajaa 5-10 vuoden kuluessa. Matkustaja- ja rahtilaivavarustamojen enemmistö, lähes puolet rekkaliikenteestä, suuri osa ruuhka-Suomen linja-autoyhtiöistä ja maakaasuverkon enemmistö ovat jo ulkomaisissa käsissä. Finnairille haetaan koko ajan ulkomaista suurosakasta.
Suomen keskeisiä infrastruktuuritoimintoja eivät pääosin hoida enää suomalaiset yritykset – vaan aivan muut tahot. Onko kukaan poliitikoistamme ilmaissut huolensa näiden kehitystrendien osalta? Ei ole, koska se merkitsisi lukuisien virheiden myöntämistä.
Lopuksi A.P. Pietilä toteaa kolumnissaan:
Edessä on rajuja muutoksia, joihin asiantuntijoiden mielestä pitää varautua. Suomalaisten ikääntyminen, eläkerahastojen riittävyys ja työajan lyhyys ovat myös asiantuntijoiden todistamia tosiasioita, jotka poliitikot kieltävät ilman tunnontuskia. Kun tuskat alkavat, poliitikot haukkuvat asiantuntijoita.
Tässä kaikessa olisi paljon pohdiskeltavaa poliitikoille ja puolueille. En ollenkaan ihmettele, että journalisti Antti-Pekkaa Pietilälle on luovutettu valtion tiedonjulkistamispalkinto vuonna 2009. Kun puhutaan journalismin laadusta, meillä on todella hyviä syitä lukea hänen kolumnejaan myös jatkossa.
Onko politiikka sittenkin mennyt liian pitkälle populismissaan? Onko kansalaisten ja suomalaisten asioiden ajaminen päässyt unohtumaan vaalikampanjarahoituksia junailtaessa? Pitäisikö meidän nyt ensisijaisesti turvata Suomen talouden toimivuus ja kilpailukyky? Mitä järkeä on sellaisessa hyvinvointivaltiossa, joka perustuu kansallisen varallisuuden alasajoon ja verotuksen viemiseen yli kaiken kohtuuden?
Olisiko asiantuntijoita syytä kunnioittaa ja kuunnella joskus heitäkin politiikan teon yhteydessä?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Miten saada uusin tieto nopeasti käyttöön?
Viime aikoina olen käynyt paljon keskusteluja asiantuntijasisältöjen ja tutkimustiedon vaikuttavuudesta. Kuinkahan monta kertaa kiinnostava uusi tutkimustieto jää hyödyntämättä siksi, että se on pakattu perinteiseen raporttimuotoon? Näin ollen koko raportin ehkä lukee kokonaan muutama tutkija ja selailee muutama kymmenen aiheeseen vihkiytynyttä? Asiaintilaa on hyvin vaikea muuttaa, koska tutkijat itse useinkin pitävät kirjojen ja tutkimusjulkaisujen ankeaa esitysmuotoa eräänlaisena sisällön laadun tunnusmerkkinä. Visuaalisemmilla lähestymistavoilla näyttää olevan ainakin tietyissä piireissä imago turhanaikaisena kakun kuorrutuksena. Todellisuudessa kiinnostavan visuaallisuus ja kiinnostava teksti käyvät parhaimillaan keskenään dialogia, joka innostaa lukijaa perehtymään kokonaisuuteen. Muistettakoon myös että ammattilaisen luoma visuaalisuus on osa sisältöä, ei pinnallista koristelua.
Tutkimus- ja asiantuntijatietoon liittyy varsinkin päätöksentekijän kannalta toinenkin haaste: objektiivisuuden nimissä sisältö saattaa olla luonteeltaan “toisaalta ja toisaalta” -materiaalia. Teksti on uskottavuuden nimissä hierottu ympäripyöreäksi (mutta ammattimaiseksi) akateemisissa piireissä hyväksyttäväksi aineistoksi, josta puuttuvat kokonaan mieleen jäävät erottuvat kulmat. Omaperäinen sanottava voi olla todellakin kokonaan hieroutunut pois prosessissa. Akateeminen käytäntö täyttää melkein koko sisältö lainauksilla muiden puheista ei ole omiaan edistämään omaperäisyyttä.
Tutkimus voi siis olla vihkiytyneille kiinnostava, mutta johtopäätökset ja hyödynnettävyys jää päätöksentekijälle ja tutkimuksen mahdolliselle käytäntöön viejälle epäselväksi.
Yllä oleva pätee myös tulevaisuuden ennakointiin. Kaiken kukkuraksi on olemassa todella paljon raportteja, kirjoja, julkaisuja ja muuta kiinnostavaa aineistoa tulevaisuuden haasteista ja mahdollisuuksista, mutta vain harvalla on tässä tilkkutäkkimaisemassa kokonaiskäsitystä siitä, missä nyt mennään. Tulevaisuusselontekoprosessia tarkkaan seuranneena huolestuttavaa on, ettei valtiollisilla toimijoillakaan näytä olevan tarvittavaa kokonaiskäsitystä. Eräs sisäpiirin toimija kuvasi asiaintilaa hyvin: “poliittiselle agendalle on hyvin vaikea saada kokonaan uusia teemoja, vaikka ilman muuta pitäisi.” Tämä pätee myös medioihin; samat teemat toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Edellä sanottu on jossain määrin ymmärrettävää: tuttua ja turvallista on helppo käsitellä – tuntematon on pelottavaa.
Päätöksentekijän kannalta keskeistä on myös asiantuntija- ja tutkimustiedon uusiutuminen; on esitetty, että joillakin aloilla keskeinen osa alan tiedosta uusiutuu parin vuoden välein, samalla tuote- ja palvelukehityksen syklit ovat jatkuvasti kaventuneet. Kuinkahan usein päätöksenteko nykyään perustuu vanhentuneeseen tietoon? Tällaisessa maailmassa pitää löytää uusia menetelmiä joustavaan ja jatkuvaan tiedon hankintaan sekä nopeaan suunnitteluun ja toteutukseen (nopea ideointi, konseptointi, protoaminen ja pilotointi).
Edustamani taho (www.alternativefutures.fi) on kehittänyt visuaaliseen ja interaktiiviseen muotoon pakatun ennakointikartan (ja haastekartan), jota voi käyttää vaikkapa tietokoneella tai padillä. Ennakointikartta on kehitetty nimenomaan johdon työvälineeksi, mutta myös koko organisaation käyttöön. Ennakointikartan sisältö on suunniteltu dialogiseen muotoon: tulevaisuuden ilmiöistä on kartalla väitteitä ja vastaväitteitä. Johtoryhmä tai organisaation oma väki laajemminkin voi osallistua keskusteluun ilmiön vaikuttavuudesta omalle toiminnalle some-välineiden kautta (käyttäjäkunta rajattavissa). Johdolle on olennaista, että uusia ja päättyviä ilmiöitä sekä villejä kortteja kuvitetaan kartalla videoklipeillä, jotta aineistoon tututustuminen olisi helppoa, elämyksellistä ja vaikuttavaa. Lisäksi sisältönä on linkkejä syventävään tietoon: julkisiin tutkimusraportteihin ja selvityksiin. Ideamme on, että ennakointityön jälkeen tartumme nopeasti ennakointikartan avulla organisaation tulevaisuuden mahdollisuuksiin; suunnittelemme osallistavissa työpajoissa skenaarioita, ideoimme ja konseptoimme kokonaan uutta sekä listaamme heti toimintaan tehtäviä parannuksia. Tätä työvaihetta seuraa protoaminen ja pilotointi. Näin ennakointitieto saadaan nopeasti hyötykäyttöön.
Väittäisin, että ylläolevan kaltainen tutkimusta nopeasti käytäntöön vievä toiminta lisääntyy lähivuosina.
Uskon, että (tulevaisuuden)tutkijoille olisi nykyistä laajemmin käyttöä myös yritysmaailmassa. Jos on yritysjohtajien tapaan moneen kertaan kuunnellut konsulttien puhetta, jossa toiveet, uskomukset ja faktatieto sekoittuvat sekametelisopaksi, alkaa kaivata perusteltua tietoa. Liikeenjohdon kannalta keskeistä on, että nopeita päätöksiä tehdään relevantin ja koetellun tiedon pohjalta – ei kyseenalaisiin konsulttipuheisiin perustuen. Vielä tärkeämpää on organisaation johdon kokonaisnäkemys muutoksista.
Lopuksi sanoisin, että nopeasti muuttuvassa maailmassa tulevaisuuden aktiivinen tekeminen on tulevaisuuden ennakointiakin tärkeämpää. Enää ei riitä, että odottelee muiden tekevän virheet, jotta itse korjaisi myöhemmin hedelmät. Nyt pitää itse toimia aktiivisesti, omaperäisesti ja erottuvasti relevantin ennakointitiedon pohjalta.
Heikkojen signaalien, villien korttien ja skenaarioiden keskinäisistä käsitteellisistä suhteista
Seurattuani keskustelua heikoista signaaleista, villeistä korteista ja skenaarioista, olen usein huomannut joko tahattomia tai tahallisia käsitteiden sekoittamista. Saattaisi olla syytä selkiyttää käsitteiden käyttöä tässä mielessä. Villit kortit voidaan siis esittää myös skenaariotarkasteluina.
Viime vuosina on paljon keskusteltu yllätyksistä, heikoista signaaleista ja villeistä korteista. Toimintaympäristömme on tuottanut viime aikoina runsaasti ikäviä yllätyksiä. Olen itsekin mukana Euroopan unionin BlueSky -ohjelmassa kehittelemässä villien korttien ja heikkojen signaalien analyysiä Euroopan unionin innovaatio- ja teknologiapolitiikan tarpeisiin. Tutkimusryhmä iKnow-hankkeessa kävi värikästä keskustelua näistä teemoista. Samalla monia asioita kyettiin selventämään.
Riskien hallinnan kannalta villit kortit ovat tapahtumia, joiden todennäköisyys on alhainen, mutta niiden realisoituessa vaikutukset ovat mittavia.
Millaisia villejä kortteja voimme tunnistaa todellisuudessamme?
Villien korttien osalta iKnow-hankkeessa tunnistettiin kolmenlaisia villejä kortteja: (1) tietoisesti tuotetut villit kortit, (2) ei-tietoisesti aiheutetut villit kortit ja (3) luonnon aiheuttamat villit kortit. Voimme aika usein havaita näitä eri tyyppisiä villikorttitapahtumia eri medioissa. On hyödyllistä erottaa eri tyyppisiä villejä kortteja, koska prosessit villien korttien taustalla eivät ole aina samanlaisia. Erityisen tärkeää on tehdä ero tietoisesti aiheutetun (intentionaalisuus) ja tiedostamattomasti (ei-intentionaalisuus) aiheutetun villin kortin välillä.
On huomion arvoista, että voimme tunnistaa heikkoja signaaleja ennen kuin mahdollinen villi kortti realisoituu. On todella harvinaista, että villiin korttiin ei liittyisi kenenkään toimijan havaitsemia heikkoja signaaleja.
Jos tarkastelemme tietoisesti tuotettuja villejä kortteja, voimme todeta tässä tapauksessa yllätyksen tuottaa joku tai jotkut toimijat. Tässä tapauksessa joku tietää villin kortin toteutumisesta, mutta onnistuu salaamaan sen muilta toimijoilta onnistuneesti. Yllätys syntyy tässä tapauksessa onnistuneesta salaamisoperaatiosta. Tässä villin kortin tapauksessa heikkoja signaaleja on vähän tai jos niitä on tunnistettu, niitä on aliarvioitu. Jos haluamme estää tällaisten villien korttien tapahtumisen, on meidän tehtävä se ihmisten käyttäytymisen tai organisaatioiden toiminnan yhteydessä.
Kun tarkastelemme ei-tietoisesti aiheutettuja villejä kortteja, tilanne on se, että kukaan ei tietoisesti halua villin kortin toteutuvan. Tässä tapauksessa villi kortti syntyy tahattomasti. Se on ns. vahinko. Usein se syntyy ennakoimattoman tapahtumaketjun lopputulemana. Tässä villin kortin tapaustyypin yhteydessä heikkoja signaaleja on yleensä mahdollista havaita useita, mutta eri toimivat eivät rekisteröi niitä tai aliarvioivat niiden merkityksen. Jos haluamme estää tällaisten villien korttien tapahtumisen, on meidän tehtävä se arvioimalla kriittisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintatapoja samoin kuin taloudellis-teknisiä järjestelmiä.
Kolmas villin kortin tyyppi on luonnon aiheuttama villi kortti eli tyypillisesti luonnon katastrofi. Tässäkin tapauksessa voimme usein havaita heikkoja signaaleja tulevan tapahtuman suhteen, mutta emme huomioi niitä tai aliarvioimme niiden merkityksen. Jos haluamme estää tällaisten villien korttien tapahtumisen, on meidän tehtävä se arvioimalla luonnon ekosysteemejä ja niihin liittyviä mekanismeja.
Miten nämä eri tyyppiset villit kortit sitten liittyvät skenaarioihin? Jotkut tulevaisuudentutkijat puhuvat myös villikorttiskenaarioista.
Jos tarkastelemme tietoisesti aiheutettuja villejä kortteja, voimme tehdä aivan normaaleja villikorttiskenaarioita. Tyypillinen esimerkkitapaus on terrorismipohjaiset tai organisoituun rikollisuuteen kytkeytyvät villikorttiskenaariot.
Jos taas tarkastelemme ei-tietoisesti aiheutettuja villejä kortteja, voimme tehdä skenaarioita riski- ja yllätysanalyysien pohjalta. Esimerkiksi vakuutusyhtiöt ja riskienhallinnan ammattilaiset tekevätkin tämän tyyppisiä skenaarioarviointeja. Näissä skenaarioissa fokus on pahimmissa mahdollisissa skenaarioissa eli ”worst case” -skenaarioissa.
Lopuksi voimme tarkastella luonnon aiheuttamia villejä kortteja. Tämän tyyppisessä tapauksessa tehdään yleensä skenaarioita eri luonnonkatastrofityyppeihin liittyen. Voidaan tehdä mm. maanjäristysskenaarioita, hirmumyrskyskenaarioita, tsunamiskenaarioita jne. Tämän tyyppisten skenaarioiden laadinta vaatii erittäin korkeatasoista monitieteellistä osaamista.
On tärkeää tehdä ero heikkojen signaalien, villien korttien ja erityyppisten skenaarioiden välillä. Ihmiskunta tulee tänäkin vuonna kohtaamaan yllätyksiä, sekä ikäviä että myönteisiä. Mitä laadukkaampia heikkojen signaalien tunnistamisia voimme tehdä, sitä parempaa riskien hallintaa on mahdollista tuottaa. Nykyisin monet isot yritykset kehittelevät määrätietoisesti omia riskienhallintamallejaan. Myös julkisella sektorilla olisi syytä pohdiskella omia toimintatapojaan suhteessa villeihin kortteihin.
Olemmeko tehneet laadukasta ennakointityötä tällä alueella ja hyödyntäneet esimerkiksi iKnow-hankkeen tuloksia älykkäästi?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Lisätietoja:
iKnow-sivustot: http://wiwe.iknowfutures.eu/
Wild card (Foresight): http://en.wikipedia.org/wiki/Wild_card_(foresight)
Intellectual Transit Zone 