Vinkit ovat kasvavan talouden voiteluainetta
Intialaisen ystäväni kanssa vastaamme tuli taannoin erikoinen tilanne. Hän oli lähetellyt Keski-Eurooppalaisille yrityksille satoja työhakemuksia ja sattumalta törmännyt yhteen, joka oli maininnut olevansa kiinnostunut laajentumaan Suomeen. Itse satuin tuntemaan erään copywriter-palveluja tarjoavan suomalaisen yrittäjän joten välitin hänelle seuraavanlaisen vinkin: tarjoudu lokalisoimaan kyseisen laajentumassa olevan firman viestintä suomen kielelle ja tienaa näin mukavat hillot. Tämäkin vinkkaus kuulostaa jo potentiaalisesti aika arvokkaalta toimeksiannolta, mutta kävikin niin, että tämä copywriter laittoi peliin all-in. Hän osti samana päivänä lentoliput Keski-Eurooppaan ja tuli takaisin soppari kädessään kokonaisen Suomen konttorin perustamisesta franchisingin hengessä. Toisin sanoen, intialainen ystäväni ja minä synnytimme uuden yrityksen yhden vinkin avulla; tuottamalla kuuman liidin ja toimittamalla sen oikeaan paikkaan.
Monella alalla kukoistaa kulttuuri, jossa kontakteja jaellaan ilmaiseksi. “Sinun kannattaisi jututtaa henkilö/firma X; Tämä taho saattaisi olla kiinnostunut” ja niin edelleen. Jos raha on liike-elämän öljy, niin sen voiteluaine on liidit. Kulttuuria, jossa vinkkejä jaellaan vastavuoroisesti, tulisi tehostaa entistäkin ponnekkaammin. Paras keino olisi luoda palkitsemismekanismeja, joissa mikrokontribuutiosta eli pienestä arvokkaaksi osoittautuvasta työsuoritteesta maksettaisiin jotain. Saattaa kuulostaa omituiselta veloittaa pelkästä vinkistä ja näin ei tyypillisesti ole tehty. Totuus on kuitenkin se, että verkostojen rakentaminen ei tapahdu yhdessä yössä, vaan vaatii useiden vuosien systemaattista puurtamista. Vahvasti verkottuneen ihmisen tavatessaan huomaa, että hänen lonkeronsa ulottuvat todella yllättäviin paikkoihin ja monasti ne koostuvat huipputason osaajista. Englannin kielen sana “networking” pitää sisällään sanan “working” eli verkostoituminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työn laji.
Kysymys kuuluu siis: millainen palkitsemisinstrumentti soveltuisi parhaiten verkostoitumisponnistelujen rahastamiseen tilanteessa, jossa verkottunut ihminen jakaa verkostonsa voimaa jollekulle muulle? Miten vinkkailu voitaisiin pukea muotoon, jossa julkisuutta hyödynnettäisiin avun etsinnässä? “Etsimme yhteyksiä alalle/alueelle/maahan X” olisi näppärä mainosviesti.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 8.2.2015
64 askelta uuteen elämään
Uusi vuosi 2015 kolkuttelee ovelle ja sehän vaatii tietysti uudet tsydeemit. Uusi kampaus, uusi harrastus, uusi suunnitelma pärjätä työpaikalla paremmin tai jotain tuoretta tuulahdusta arkeen. [kuulemma sana ”uusi” on kaikkein käytetyin adjektiivi mainosteksteissä].
8*8-aivoriihimenetelmä toimii näin. Ota 9 kappaletta A4-papereita. Asettele ne pöydälle siten, että keskellä on yksi niistä ja loput 8 ovat keskimmäisen ympärillä. 8*8-menetelmä soveltuu miellekarttaa muistuttaen minkä tahansa monimutkaisen asian jäsentämiseen ja uuden vuoden kunniaksi kirjoita keskelle sana ”Elämä”. Sen jälkeen keksi 8 erilaista ulottuvuutta tai näkökulmaa, joilla omaa elämääsi voidaan jäsentää. Klassisimpia ulottuvuuksia ovat ”työ”, ”harrastukset”, ”ihmissuhteet”, ”terveys”, ”perhe”, mutta menetelmä ei anna mitään rajoituksia sille, miten haluat elämäsi eri osa-alueita jäsentää. Sana on vapaa. Aivojumpattuasi 8 näkökulmaa, joiden avulla elämääsi voi ruotia, toista vastaavanlainen harjoitus kaikille valitsemillesi näkökulmille: keksi 8 konkreettista askelta kullekin näkökulmalle, joiden avulla kyseistä elämän osa-aluetta voi parantaa ja kirjoita ne keskimmäisen paperin ympärillä oleville papereille vaikka ranskalaisin viivoin. Esimerkiksi työstäessäsi teemaa ”ihmissuhteet” voit kirjata ylös ”soita ystävälle X, jota et ole tavannut 2 vuoteen”. Ja niin edelleen. Aivoriihimenetelmä ”8*8” pakottaa löytämään ideoinnin kohteelle 8*8=64 asiaa, jotka jäsentävät keskusteeman loogisella ja korostetun käytännöllisellä tavalla. Kartan tekemiseen kuluu noin 1 tunti. Monasti lupaukset unohtuvat matkan varrella joten ne kannattaa laittaa talteen sähköiseen muotoon sen jälkeen, kun on raapustellut ajatuksiaan paperille. Paras softa, jonka olen löytänyt tähän tarkoitukseen, on SimpleMind.
Oman elämäntyylin muuttaminen on vaikeaa pinttyneistä tavoista johtuen. Siksi korostan sitä, että ideoitaessa niinkin monta kuin 64 konkreettista askelta elämän kohentamiseen päästään nimenomaan elämänmuutoksen äärelle. 64 askelta on sopiva spurtti toteuttaa vaikkapa tammikuun aikana!
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 28.12.2014
Kolme johtavaa somehevosta sijoituskohteena
Sosiaalisen median lähestyessä teini-ikää alkaa käydä selväksi, mitkä palvelut ovat selviytyneet kilpailussa voittajina. Sosiaalisen median asiantuntija Juho Jokinen Dinglestä kuvailee kolmea johtavaa palvelua seuraavasti: “Facebook tietää, ketkä tuntevat toisensa. Twitter tietää mistä puhutaan. LinkedIn tietää, mitä työtä teet.” Kaikki kolme media-alustaa tarjoavat mahdollisuuksia jakaa tietoa ja keskustella itseään kiinnostavista aiheista eikä mikään niistä korvaa toistaan. Facebook haluaa yhdistää ihmisiä, Twitter puheenaiheita ja LinkedIn työntekijöitä.
Kolme johtavaa someyhtiötä ovat nykyään vertailukelpoisia pörssikurssiensa valossa, kun Twitter syksyllä 2013 listautui viimeisenä kolmikosta pörssiin. Jokisen mielestä Facebook onnistui listautumisajoituksessaan täydellisesti. Alun kurssiromahdus on korjautunut mobiilimainonnassa todettujen tulosten myötä, ja tällä hetkellä kurssi on yli tuplat listautumisarvosta. LinkedIn:in listautumista hän kommentoi, että se tuli pörssiin liian aikaisin omistajien kannalta, mutta toisaalta LinkedIn:in ansaintamalli on ollut selvä pitkään. LinkedIn:in kesällä 2013 lanseeratun mainostyökalun bisnespotentiaali näyttäisi olevan aktualisoitunut LinkedIn-osakkeen kurssiin. Toisaalta LinkedIn ei ole kovin hyvä myymään mainontaansa joten saa nähdä, kestääkö sijoittajien kantti, Jokinen toteaa. Usko Twitteriin vaatii sikäli vahvistusta, että sijoittajien on syytä nähdä positiivista kehitystä yrityksen ansaintamallissa, jotta nyt käynnissä oleva haparointi saadaan käännettyä nousuksi, Jokinen analysoi.
Sijoittajat alkavat uskoa siihen, että sosiaalisen median yhtiöt ovat arvokkaita ja että niissä piilee myös tulevaisuudessa valtava ansaintamahdollisuus. Osakestrategi Jukka Oksaharju Nordnetistä avaa Facebook:in, Twitter:in ja LinkedIn:in houkuttelevuutta sijoituskohteena: “Kolmikosta jokainen yhtiö arvostetaan tällä hetkellä huimin arvostuskertoimin suhteessa yhtiöiden nykyisiin tuloksiin, netto-omaisuuksiin ja osinkovirtaan.” Toisin sanoen osakekurssit perustuvat toiveisiin liiketoimintojen satumaisesta kasvusta tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen yhtiön markkina-arvostukset ovat osakemarkkinakuplan tuntomerkkejä hipovalla pallokentällä. Oksaharju evästää, että sijoittajan tulee ymmärtää hyvän yhtiön ja hyvän sijoituskohteen ero; sijoittajan tuotto ei ole lähimainkaan sama asia kuin itse sosiaalisen median yhtiön ansaintsema tuotto. Oksaharju uskoo, että yhtiötasolta katsoen jokainen kolmikosta tullee pärjäämään erittäin hyvin. Ne eivät suoraan kilpaile samoista käyttäjistä tai ainakaan samojen käyttäjien samoista tarpeista. Koko kolmikolle riittää siis elintilaa hyvin. Suurempi haaste on, että markkinoille tulee uusia kilpailijoita, jotka kehittävät uniikkeja tapoja ansaita tehokkaammin ja tarjota käyttäjälle parempia tiedonvälityksen ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Jos sosiaalisen median ansaintamallit toimivat tulevaisuudessa ja kannattavuus muodostuu korkeaksi, on kilpailun lisääntyminen varmaa jo markkinatalouden perusperiaatteiden valossa. Heikommin kannattava liiketoiminta houkuttelee vähemmän uusia kilpailijoita alalle.
Jokisen veikkaus sosiaalisen median seuraavasta trendistä “live-broadcasting”, jota esimerkiksi Bambuser edustaa. Oksaharjun veikkaus uudeksi somemenestyjäksi on Shareville-niminen palvelu, joka mahdollistaa sijoittajien välille ainutlaatuisen yhteisöllisyyden. Hän täräyttää, että se tulee lyömään läpi isosti tulevan kevään aikana. Digitalist Network:in Ville Tolvanen taas näkee, että visuaalisen viestinnän merkitys tulee sosiaalisen median alalla kasvamaan yhä palveluiden kuten Instagram viitoittamana.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 24.3.2014
Insinööri on myyty kuullessaan substanssista ja efektistä
Kaupallisesti motivoitu kommunikointi on sikäli haasteellinen laji, että siinä pitäisi pystyä huomioimaan keskustelukumppanin tiedot, taidot, kokemuspiiri ja kiinnostuksen kohteet. Syrjäkylän asukkaaseen ei uppoa sama puhe tai teksti kuin city-hipsteriin. Ottakaamme tarkastelun kohteeksi kaksi tärkeää ihmisryhmää, jotka vaativat erilaiset tavat kertoa viesti siten, että se osuu ja uppoaa – erityisesti haastavissa tilanteissa kuten monimutkaisia asioita myydessä.
Kaupallisesti orientoitunut henkilö ei ole kiinnostunut tarjotusta teknologiasta sinänsä. Hänen korvansa ovat kuurot teknisille ominaisuuksille ja gadget-intoilijoiden uusimmille insinöörimäisen fantasioinnin tuloksena syntyneille ideoille. Hän suodattaa kertomuksesi siltä kannalta, olisiko tässä pelimerkki, jolla voi käydä kauppaa. Hänelle tuotteet, ideat, palvelut ja härpäkkeet ovat joko täysin epäkiinnostavia, jos niillä ei voi hieroa bisnestä, tai toisaalta tajunnan räjäyttävällä tavalla päräyttäviä, jos kriittinen kiinnostavuuskynnys ylittyy ja tarjottu assetti on käypää kauppatavaraa (mieluiten kohteen omien verkostojen silmissä).
Insinöörien kanssa toimiessa taasen kannattaa puhua täysin toisenlaista kieltä. Patenttimaailmassa tunnetaan esitystapa “substanssi-efekti”, jolla voi kuvata informatiivisesti teknisen ratkaisun olemuksen. Voimme oppia tästä esitystavasta niksejä. Insinööri ei näet innostu viestistäsi tai myyntipuheestasi, ellei hän ymmärrä, miten tarjottu juttu toimii. Substanssilla tarkoitetaan ratkaisun toimintaperiaatetta. Substanssin käsite pitää lisäksi sisällään sen, mitä uutta tekniikan tasoon nähden ratkaisu sisältää. Mitä sellaista tarjoamasi asia sisältää, mitä keskustelukumppanisi ei ole pitkän ja uutteran insinöörin uransa aikana kuullut töidensä kautta ja kollegoiltaan tai lukenut teknologiaa käsittelevästä mediasta? Oppi numero yksi yhteistyössä onnistumiseen insinöörien kanssa on: 1) Kerro ratkaisusi substanssi hänelle; jopa älyllisesti piinallisimpia seikkoja myöden. Hän ei säikähdä vähästä.
Lopullinen silaus alkeisoppimäärään insinöörin loihtimiseksi innosta soikeaksi on kertoa 2) efekti. Sinulla on ratkaisu ja olet koukuttanut insinöörikuulijasi kiinnostuneeksi kertomalla, miten se toimii. Hän haluaa kuulla seuraavaksi: “Mitäs sitten tapahtuu? Tipauta minut tuolilta jos pystyt.” Ja näin teemme; insinööri ei tule pelkästään onnesta soikeaksi, vaan sinkoutuu vintin läpi talonsa katolle, mikäli annat hänelle vielä pienen yllätyksen: tällaisen efektin se kertomani substanssi saa aikaan. Jos vastaus on “jumantsuka” niin tiedät onnistuneesi.
Salaisuus insinöörin innostamiseen on siis: kerro 1) substanssi ja 2) efekti. Varoitus: Älä sovella tätä kaavaa muunlaisiin ihmisiin kuin insinööreihin ja insinööritieteen ystäviin…
Startup tarvitsee työntekijöikseen pervertikkoja
Yksi kuluneimmista sanoista suomen kielessä on “osaaja”. “Suomi tarvitsee huippuosaajia”, “paikka on tarjolla osaajalle”, “koulutetaan lisää osaajia” ja niin edelleen. Osaaja ei ole huono sana; se on tiivis ja kertoo tarkalleen mistä on kysymys. Osaaja osaa hommansa aivan kuten tekijä tekee ja näkijä näkee. Suurin osa työpaikoista on sellaisia, joissa tarvitaan juuri asiansa osaavaa henkilöä, olettaen että hän on lisäksi sosiaalisesti miellyttävä ja ilmaantuu ajallaan töihin. Alkava yritys sen sijaan eroaa henkilöstötarpeiltaan radikaalisti toimintansa vakiinnuttaneista organisaatioista. Etsiessään henkilöresursseja startupit haluavat löytää jengiä, joilla on pitkälle viety intohimo asiaansa kohtaan ja motivaatiota tavoitella kuuta taivaalta. Millä sanalla pitäisi kuvailla startupin unelmatyöntekijää?
Moni startup etsii osaajan sijasta rokkistaraa, friikkiä, gurua tai velhoa. Minulla on yksi uusi avaus tähän sanastoon. Minä kutsun pervertikoiksi sellaisia ihmisiä, joita metsästän käynnistäessäni hankkeita. He voivat olla osaajia, mikä on tietenkin hyvä juttu, tai velhoja eli taikurin tasolla taidoissaan, tai guruja kuten kulunut ilmaisu kuuluu – osaamiseltaan niin ylivertaisia, että voivat neuvoa muita. Mutta ihminen, jonka erikoisasiantuntemus on viety peräti perverssille tasolle, on kaikkein hienointa alkavan yrityksen työntekijässä minun mielestäni. Pervertikko on vienyt ammatillisen kiinnostuksensa kohteen niin pitkälle, että normijamppa ei halua edes tietää, mitä ponnisteluja ja omistautumista se on vaatinut. Pervertikko tykkää asioista, jotka ovat muiden mielestä ikäviä ja tylsiä ja juuri siksi pervertikko on huippukysytty. Siinä ei ole mitään perverssiä, jos tykkäät vaikkapa kuunnella musiikkia. Mutta jos olet kerännyt 1000 levyn kokoelman, heität DJ:n keikkaa, luet kaikkia musiikkilehtiä, käyt runsaasti keikoilla, kyhäilet omia sävellyksiä, junailet bändijuttuja ja kierrät kaikki rokkifestarit, niin musiikkiharrastuksesi on saanut piirteitä, joita voisi kutsua perverssin korkealle tasolle viedyksi. Juuri sellaista hemmoa tarvitaan, jos uusi musiikkipalvelu starttaa ja haluaa löytää todellisen musiikin ystävän työntekijäkseen.
Harrastuneisuutta on montaa lajia ja tasoa. Työhaastattelussa hakijasta voisi saada heti otteen kysymällä: “Minkä sortin pervertikko sinä olet?” Kaikillahan meillä on pimeät puolemme ja omintakeiset kiinnostuksen kohteemme…
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 21.3.2013
Vähemmän on enemmän – informaationikkaroinnin alkeet
Nykymaailmassa tietotyökaluja on enemmän kuin tarpeeksi. Sain hiljattain Android-tabletin ja saatavilla oleva sovellusavaruus säväytti: ilmaiseksi on mahdollista saada työkalut tarpeeseen kuin tarpeeseen! Alkuhuuma kesti muutaman kuukauden, kunnes tarve minimalismiin alkoi nostaa minulla päätänsä. Mihin käytän aikaani tietokoneita piiskatessani? Osaanko valita juuri oikeat työkalut? Onko minulla työkaluja, joiden käyttöä kannattaisi opetella?
Laadin itselleni seuraavanlaisen ajatuksellisen harjoituksen. Koitan valita tietokoneen työkalupakistokseni viisi sovellusta, jotka ovat kaikkein inspiroivimpia, hyödyllisimpiä ja hauskimpia. Tällöin joudun karsimaan rankalla kädellä sovelluksia, joita on tullut testailtua mutta jotka ovat jääneet aktiivikäytöstä pois. Vähemmän on enemmän, sanotaan. Mitä vikaa siinä sitten on, että kokoaa itselleen massiivisen valikoiman sovelluksia? Makuja on monia, mutta oman mieltymykseni mukaisen minimalismin idea piilee juuri kaiken turhan karsimisessa. Aikamme vitsaus on informaatiotulva. Sähköpostiin tulvii roskapostia ynnä muut lieveilmiöt kukkivat. Näin ollen ajatuksellinen sormiharjoitus valita kaikista työkaluistaan viisi, joita ilman ei voi elää, pakottaa fokusoimaan tietokoneiden käyttöä siihen, mikä on olennaisinta.
Työkalupakiston karsiminen ainoastaan olennaisimpaan ansaitsee vielä yhden tärkeän huomautuksen. Jokaisen eteenpäin pyrkivän tietotyöläisen kannattaisi koota viiden tuottavimman työkalunsa lisäksi itselleen viisi sellaista sovellusta, joiden käyttöä haluaa opetella. En tarkoita sellaisia sovelluksia, jotka ovat niin kehnosti suunniteltuja, että niiden käyttöönotto on tuskallista, vaan pikemminkin syvällisempään informaation jalostamiseen soveltuvia työkaluja. Näin tehdessä kymmenen työkalun pakisto on hyvässä minimalismin henkisessä balanssissa ja se sisältää sekä hyötyä, hupia, inspiraatiota että oppimisen kiksejä.
Kutsukaamme tietokoneen työkalupakiston virittelemistä informaationikkaroinniksi. Samalla tavalla kuin sisustusfriikki muokkaa sisustustaan ja hifi-intoilija rakentelee kotiteatteria, informaationikkari panostaa tietokoneidensa virittelyyn sellaisiksi, että ne sisältävät kaiken välttämättömän ja silti jättävät kasvun varaa omalle oppimiselle. Mitkä ovat viisi tärkeintä sovellusta, joita ilman et voi elää? Entä mitä viittä työkalua haluaisit oppia käyttämään?
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 21.3.2013
Ylisovittaminen pilaa henkilöstöpolitiikkasi
Järjen käyttö on sallittua ellei jopa suositeltavaa rekrytoitaessa ihmistä ja etenkin yrittäessä antaa hänelle sellainen rooli, jossa hänen osaamisensa pääsee kukoistamaan. Koneoppimisen, mallintamisen ja data-analyysin alalla tunnetaan tilastollinen käsite ja älyllinen virhe “ylisovittaminen”. Tyypillinen tilanne nimittäin mallinnettaessa jotakin ilmiötä on kerätä mallintamisen kohteesta havaintoja ja muodostaa tutkimuksen kohteesta malli havaintojen perusteella. Mikäli malli sovitetaan vastaamaan ainoastaan kaikkea käytössä olevaa dataa eikä historiadatan lisäksi tulevaisuuden mahdollisia kehityskulkuja, niin unohdetaan ottaa huomioon, että jatkossa havainnoinnin kohde saattaa muuttaa käyttäytymistään.
Pomot työpaikoilla tietenkin arvioivat rekrytoitaessa työntekijää tarkalla silmällä. Jos työsuhde syntyy, havainnointi jatkuu ja ei ole ennen näkemätöntä, että ristiriitoja syntyy. Työntekijä voi esimerkiksi myöhästyä töistä kahtena päiväänä peräkkäin, josta tyypillisesti pomo päättelee: “Sinä selvästikin myöhästyt töistä harva se päivä. Tervemenoa meidän työpaikaltamme.” Tapansa kullakin, mutta näin toimittaessa syyllistytään ajattelun vakavalaatuiseen virheeseen. Tässä esimerkissä pomo ylisovittaa mallin liian vähäiseen havainnointiaineistoon. Ylisovittaminen tarkoittaa suomeksi sanottuna liian pitkälle menevien johtopäätösten vetämistä. Yksi älykkyyden korkeimpia muotoja, johon vain harvat pystyvät täydellisesti, on pystyä pitämään liian vähäinen havaintoaineisto erossa siitä, mitä havaintojen perusteella voidaan tarkalleen ottaen päätellä. Tiedemiesten vakiorepliikki on: “Emme voi sanoa tästä ilmiöstä vielä paljoa.” Yritysten pomojen mentaliteetti taas tyypillisesti on: “Teit yhden virheen ja varmaan toistat sen pian. Me olemme toiminnan miehiä joten mokasit.”
Minun filosofiani tarkastella ihmisiä perustuu loputtomaan uskoon ihmisessä piilevään potentiaaliin. Yksi onnistuminen tai moka pitää nähdä vain yhtenä informaation hippusena koko elämän aikana. Ainoastaan ihminen itse pitää hallussaan tietoa koko kokemuspiiristään joten vastaantulevien ihmisten, jotka arvioivat sinua, olisi fiksua ongelmatilanteissa kysyä henkilökohtaista käsitystä itsestäsi – tai muuten tapahtuu epäsuotuisia ja virheellisiä loppupäätelmiä. Melkein kuka hyvänsä henkilöstöpolitiikan kanssa tekemisissä oleva voisi kehittyä taidossa olla vetämättä äkkivääriä johtopäätöksiä kunnioittaen ihmisen kykyä ylittää itsensä – kunhan työrauha sallitaan.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 10.3.2013
Keksijän vastuu on oma-aloitteista
Aiemmassa blogikirjoituksessani lanseerasin seuraavanlaisen työn määritelmän: “Työ on tunnettu aikaansaannoksista ja vastuun kantamisesta.” Mitenkäs niin kutsuttujen keksijöiden työ suhtautuu toiseen näistä työn tunnusmerkeistä: vastuun kantamiseen? Miten vastuu määritellään sellaisessa työssä, joka on oma-aloitteista vailla suoraa työnantajaa, joka antaa vastuualueen ja tehtävät, jotka työntekijän tulee suorittaa?
On ilmeistä, että keksiminen on tosiaankin aitoa työtä. Varmaan löytyy monia ihmisiä, jotka sanovat, että työ on sitä toimintaa, josta maksetaan palkkaa, ja muu on harrastuspuuhastelua. Mutta minä olen eri mieltä. Ratkaisujen kehittäminen maailmasta löytyviin aitoihin ongelmiin edellyttää tarmoa, intoa, teknologiaosaamista, ymmärrystä maailmasta ja luovuutta. Jotkut ideat ovat pieniä mutta kauniita, kun taas jotkut ideat ovat tottatotisesti mullistavia visioita. Älkäämme siis haastatko energiaamme sen pohtimiseen, onko keksiminen työtä ylipäätään. Sitä se näet vedenpitävästi on.
Keksijän tuntema vastuu on innovaatiotoiminnan ydinkysymys, joka johdattaa meidät sen peruskysymyksen äärelle, miten yksilö voi ylipäätään keksiä jotain merkityksellistä. Oikeastaan se johdattaa meidät myös keksintöaktiviteettien tehostamisen kysymysten äärelle; miten voisimme keksiä lisää ja parempaa? Omasta kokemuksestani allekirjoitan nimittäin, että keksintö syntyy usein halusta ottaa vastuuta jonkin elämän alueen kehittymisestä. Itse olen vuonna 2008 esimerkiksi keksinyt tekstinlouhintaa hyödyntävän idean työvoimahallinnon tarpeisiin. Muistan tasan tarkkaan, että idea syntyi omista kokemuksistani työkkärin asiakkaana ja havainnosta siitä, että asiat eivät olleet mallillaan siellä. Kun ongelmahavaintoon yhdistyi halu kantaa vastuuta kyseisen organisaation toiminnan kehittämisestä, niin keksintö oli valmis! Oli idea ja taho, jolle sitä pystyi tarjoamaan, ja näin innovaatioprosessi käynnistyi.
Lanseeratkaamme uusi käsite: oma-aloitteinen vastuun kantaminen. Keksijän tuntema vastuu on erikoistapaus siitä.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 10.3.2013
Sääntöjen rikkominen on parasta kaviaarikarkkia yrittäjälle
Luen juuri Steve Jobsin elämänkertaa ollen puolivälissä. Vähitellen minulle alkaa hänen elämäntarinansa myöten valjeta, mistä palikoista menestys on tehty. Salaisuus piilee asioiden tekemisessä eri tavalla kuin muut. Innovaattorin ikiaikainen dilemma ja mysteeri tulee ikuisesti olemaan siinä, miten tehdä samaan aikaan sekä uutta että käyttökelpoista. Itsestään selvää on, että tyydyttyneelle markkinalle hypätessä löytyy potentiaalista kysyntää, mutta myös samaan aikaan paljon kilpailijoita. Neitseelliselle markkinalle hypätessä taasen haasteena on asiakkaiden muutosvastarinta. Miksi ostaa jotain uutta ja vieraalta tuntuvaa? Todella järeitä ja voimakkaita aseita tarvitaan muutosvastarinnan voittamiseksi uutuusarvoa omaaville markkinoille hypätessä.
5-vuotiaana leikimme 8-vuotiaan isoveljeni kanssa avaruusraketin suunnittelua. Insinöörinä selvästikin lahjakkaampi isoveljeni piti jalat maassa ja suunnitteli rakettiin ainoastaan sellaisia ominaisuuksia ja toimintoja, jotka olivat teknisesti mahdollisia. Minä sen sijaan heitin ilmoille: “tehdään rakettiin sellainen nappi, jolla voi toivoa mitä hyvänsä”. Persoonallisuuksiemme ero kävi ilmi jo tuon ikäisenä. Minä tykkäsin mielikuvitusjutuista ja isoveljeni käytännöllisestä insinööritieteestä. Olisiko haavenapilla käyttöä laajemmaltikin liike-elämässä?
Todellista karkkia ja kaviaaria on yrittäjän elämässä hetki, jolloin syntyy tilaisuus totunnaisten sääntöjen rikkomiseen. Kuten kaikista olemassa olevista peleistä voimme oppia, sääntöjä voi rikkoa ainoastaan, jos tuntee kyseiset säännöt. Pokerinaaman voi muuttaa hulvattomaksi kätensä avoimeksi paljastamiseksi – olettaen, että tietää, mitä pokerinaama tarkoittaa. Monopolin itsekkään oman hyödyn tavoittelun voi muuttaa härskiksi neuvotteluksi ja tinkaamiseksi – olettaen, että tietää pelin peruslogiikan. Entäpä sitten tämä bisneksen tekemisen peli, sikäli kun hyväksymme sen näkemisen pelinä? Siinä pelissä on kaikkein suurimmat mahdollisuudet kikkailuun ja pelin sääntöjen näkemiseen omien tarkoitusperien motivoimalla tavalla.
Huippuhetki bisneksessä onnistumisessa – kutsuttakoon sitä kaviaarikarkin hetkeksi – syntyy juuri silloin, kun totunnainen tapa tehdä asioita onnistutaan muuttamaan ja murtamaan. Silloin on aika tilata kaviaaria ja lasillinen vodkaa sopivassa ravintelissa.
Vierasbloggajana Nisse Suutarinen, 9.3.2013
Vetoja tarvitaan riskibisneksessä
Pokerin peluu opettaa meille kaiken olennaisimman mitä tarvitaan riskibisneksessä menestymiseen. Tarkastelkaamme esimerkiksi normaalia palkkatyötä. Se on usein turvallinen vaihtoehto mahdollisimman vähäisellä riskillä varustettuna; unohtakaamme hetkeksi riski saada potkut jostakin syystä. Kunnianhimoisia ihmisiä varten taasen on olemassa riskin otto. Nettikuplan aikana yrittäjät kalastelivat mahdollisuuksia hyötyä buumista; perustettiin portaaleja ynnä muita hypejuttuja; se oli 90-luvun riskibisnestä. Mutta sama peli jatkuu yhä. Juuri nyt saattaa olla oikea hetki hypätä 3D-printtauksen alalle tai semanttiseen webin tulemiseen; yleisö saa jälkikäteen ihmetellä, mistä löytyi joku noin rohkea ja näkemyksellinen ihminen, joka tajusi tarttua tilaisuuteen silloin, kun vasta alustavat merkit ilmiön noususta olivat saatavilla.
Itsekin riskibisneksen alalla toimivana keksintöyrittäjänä olen pohtinut perusteellisesti kysymystä siitä, miten riskiä voi hallita. Olen päätynyt siihen lopputulemaan, että aivan kuten pokerin peluussa, panostettaessa tarvitaan myös jokin pokerikielellä ilmaistuna “veto” ja varasuunnitelma tai muuten voit joutua puille paljaille panostuksen kohteen flopatessa. Pokerissa voit esimerkiksi panostaa toivossa saada värisuora, mutta turvana pitää olla jotain muuta kuten esimerkiksi värinveto. Tällainen strategia edustaa järkevää ja käytännöllistä ajattelua riskibisneksen alalla. Liike-elämässä varasuunnitelmia, plan B:itä ja pokerivertauksen mukaisia vetoja on mahdollista järjestää helposti useita. Voit jättää vaikkapa rahoitushakemuksen ja alkaa välittämästi työstämään uutta, jotta yhden panostuksen epäonnistuessa varalla on heti toinen. Ja kolmas. Ja useampia. Ja niin edelleen, kunnes olet onnistunut junailemaan itsellesi sellaiset kortit, joilla pelatessa pystyt saamaan yhden tai pari onnistumista suuren riskin olemassaolosta huolimatta kunkin virityksen kohdalla. Yksi onnistuminen näissä puuhissa luo työtä pitkäksi aikaa ja nimenomaan se on riskibisneksen viehätys ja sen taustalla oleva kiehtova logiikka.
Maailmassa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin absoluuttinen varmuus suunnitelmasi onnistumisesta. Näin ollen odotusarvomatematiikan hanskaaminen on se taito, jolla epävarmuutta voi hallita menestyksekkäästi. Onneksi tämä taito on yhtä paljon maalaisjärjellä ymmärrettävää kuin panostaa ässäparilla “all-in” tai heittää kortit pöytään heikolla kädellä. Riskibisneksen hienous piilee siinä, että kukaan ei voi estää sinua rakentamasta varasuunnitelmia eli jonkinlaisia vetoja useampia kappaleita; ainoastaan kykysi hallita useampaa projektia samanaikaisesti on rajana sellaisessa puuhastelussa.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 7.3.2013
Intellectual Transit Zone 