Home » yleiset » Paradigman muutos – ikuisesta prosessista aikaansaamisen ja voittamisen kulttuuriin

Paradigman muutos – ikuisesta prosessista aikaansaamisen ja voittamisen kulttuuriin

Pääministeri Katainen totesi elokuisessa tulevaisuusselonteko –tilaisuudessa, että me suomalaiset olemme hyviä prosessoimaan ja hankkeistamaan, mutta joskus olisi myös saatava aikaan. Nyt on koittanut se aika,  jolloin on saatava aikaan.

Aikaansaamisen kulttuuriin siirtyminen vaatii meiltä suomalaisilta suurta paradigman muutosta. Meidän on muutettava ajattelumme “joku muu hoitaa” -ajattelusta “minä hoidan ja otan vastuun” -ajatteluksi. Meidän  on siirryttävä odottamisen tilasta tekemisen tilaan. Saavuttaminen, suorittaminen ja tuloksenteko on saatava pois pannasta, jonne ne ovat pistäneet ihmiset, jotka haluavat uskoa hyvinvointiyhteiskunnan loputtomaan kykyyn ja resursseihin hoitaa kansalaistensa kaikki tarpeet ja ongelmat.  Meidän on hyväksyttävä voittaminen, ihmisten ainutlaatuiset saavutukset ja yhteinen ilo niistä,  osana prosessia.

”Mutta kun se voittaminen on sitä, että lyö toisen liiskaksi”, sanoo hyvä ystäväni kun kerron hänelle viimeisimmästä esitelmästäni voittamisvalmennuksesta.

Lukija voi vain arvata kuinka monta kertaa voittamisvalmentaja on kuullut kyseisen kommentin. Tai sen, että voittaminen ei ole tärkeää, prosessi on. Silti jaksan ja uskallan olla sitä mieltä, että on tärkeää oppia voittamaan. Ja teen sinnikkäästi työtä sen puolesta, että niin myös käy.

On hämmentävää kuulla kerta toisensa jälkeen, kuinka kilpailu on pilannut yhteiskunnan ja työelämän. Kuitenkin kilpailu lisääntyy jatkuvasti ja mikä pahinta – huuhaa kilpailu, jossa palkintona ei olekaan riemu oman ainutlaatuisen kyvykkyyden kautta tulleesta parhaudesta ja voitonriemusta, vaan palkintona on arvotyhjiön hetkellisesti täyttävä merkkivaate tai trendijuoma. Tai kuten kirjallisuustieteilijä Aage Storm Borchgrevink kirjoittaa Hesarissa:

” Manifestista nousee esiin kaksi tasoa. Toisessa Breivik kertoo elämästään zombina. Breivik kuvaa maailmaa, joka voisi olla Michel Houellebecqin romaaneista. Kilpailu- ja suoritusyhteiskunnan, jossa koko ajan tavoitellaan seuraavaa endorfiini- ja adrenaliinitujausta suorittamalla erilaisia akteja.

“Ostetaan kalliita sushi-illallisia ja merkkivaatteita, mennään klubiin näyttäytymään oikeassa seurassa, mutta henkisesti yksin.”

Mutta henkisesti yksin ja tyhjä.

Oletteko huomanneet, että voiton hetket ovat mitä suurimmassa määrin yhteisöllisiä? Ihmiset kilistelevät kahvikuppejaan, halaavat, hurraavat… hymyilevät ja nauravat kyyneleet silmissä? Nii-in, eikä pelkästään urheilussa vaan työpaikoilla, kerhoissa, porukoissa – kaikkialla, missä ihmiset ovat tulleet yhteen jonkin päämäärän vuoksi.

Ihmiset uupuvat jatkuvasta prosessista. Työpaikkojen kurja ilmapiiri on loputtoman ryömivän prosessin syytä, ei sen syytä, että saavutetaan jotain hienoa. Että voitetaan.

Suomi väsyy yhteiskuntana kun työn tulos ei ole tärkeää. Kun vanhuksen hyvinvointi on sivuseikka  sen rinnalla, että tehdään asioita oikein muualla tehtyjen määritelmien mukaan.

Meille tuputetaan viisautta, joka sanoo, että matkalla olo on tärkeämpää kuin päämäärä. Mutta emmekö lähde matkalle tarkoituksena vierailla kohteessa? Tutkia kohteen nähtävyyksiä, aistia tunnelmaa, imeä sisäämme uutta kulttuuria ja erilaisten ihmisten kohtaamisia?  Saada elämää rikastava kokemus?

Voittaminen on luovuutta. Se on sitä, että oppii luomaan ja havaitsemaan erilaisia hiukkasia ja palasia, joista muodostuu kokonaisuus, joka lopulta ratkaisee ja tuo ”voiton kotiin”. Jos tuota taitoa, ei saa harjoitella lapsesta saakka (jolloin se tapahtuu luonnollisesti, jos aikuiset eivät sitä estä), niin ei se ole vanhempanakaan käytössä – ellei sitä opettele.

Enkä vieläkään ymmärrä (tästä olen kirjoittanut paljon on, mm. HS mielipide) miten voidaan odottaa voittoja, jos ei ole opeteltu eikä valmentauduttu voittamaan. Että huippusuoritus tai parhaaseensa yltäminen on voiton tae. Juu ei ole. Se on nähty moneen kertaan.  Voiton tae on se, että osaa nähdä ja rakentaa voittavia tilanteita, tehdä voittavia aloitteita ja viedä tilanteet voittavaan päätökseen. Ei siihen tarvita toisen liiskaamista eikä teräviä kyynärpäitä.

Mutta voi, voi… kun joku kuitenkin joutuu häviämään. Miten hänelle käy? Häviäminen on osa voittamista, sillä aina ei voi voittaa. Aina kuitenkin voi valmistautua voittamaan ja jos lopputulos ei olekaan voitto, niin voi opetella käsittelemään pettymyksen tunteet. Todeta kuin Göran Persson:  ”me olemme hävinneet, mutta emme ole lyötyjä”.

Vielä on kerrottava, kun usein vedotaan valmentajaguruihin, kuten John Woodeniin, jota itsekin arvostan huimasti ja kerrotaan heidän sanoneen, että voittaminen ei ole tärkeää. Woodenin vaiheessa voittaminen ei olekaan tärkeää, sitä ei tarvitse korostaa, sillä se on jo istutettu syvälle systeemiin. Osataan jo voittaa ja se on itsestään selvää.  Niin kuin autolla ajaminen, kun sen oppii, niin ei siitä tarvitse puhua eikä sitä opetella – siellä se osaaminen on, automaattisena systeemissä. Mutta kun meillä haluttaisiin mennä tuohon automaatioon suoraan, koodaamatta voittamista systeemiin. Siksi voittamiseen pyrkimisen keinot ovat helposti epäreiluja – kun niitä reiluja ei ole opeteltu. On sanottu, että prosessi on tärkeä ja sillä mennään.

Nyt on käännettävä sivua. Luotava uusi paradigma; voittamisen paradigma. Aloitettava aikaansaamisen aika. Että merkityksellinen voittaminen on tärkeää ja on hienoa pyrkiä siihen. Ja, että voittamisen riemu on seurausta oppimisen ilosta. Ja että voimme riemuita yhdessä – omista tai toisten voitoista.

Suomi ei tarvitse pelastusohjelmaa, eikä uusia hankkeistuksia.  Suomi, me kaikki, tarvitsemme voittamisen kulttuurin ja reilun tekemisen meiningin.

Sillä mikä on seuraus, jos jatkamme tyhjänpäiväisen tositeeveen huuhaa kilpailun linjalla? Uudet merkkifarkut? Jotka saa vaikkapa myymällä itseään Kampissa? Sillä tositeeveen ja markkinahumukilpailujen osanottajamäärä on rajallinen ja ihmiskuva pinnallinen. Sieltä ei ole odotettavissa mitään kestävää hyvää. Se ei ole voittamista, jota kaipaamme – se on lyttyyn lyövää häviämistä kimallukseen verhottuna.

Pääministeri Katainen sanoo myös, että hyvinvointiyhteiskunnan perusyksikkö on toisistamme välittäminen ei euro. Tässä on kyseessä suuri paradigman muutos, suuri voitto, jossa otamme vastuun itsestämme ja toisista omiin käsiin ja uskallamme nousta puolustamaan heikompia.

Omia kykyjään kehittämällä ja omaa ainutlaatuisuuttaan jalostamalla meistä jokainen voi ollavoittaja. Siihen kannattaa tarttua, siinä on tulevaisuus.

ITZ porukka toivottaa kaikille erinomaista vuotta 2013!

Kirjoittaja ja innovaatiopalkinto. Hyvältä tuntuva kannustus ja kohottava sitkeän työn lomassa.

Kirjoittaja ja innovaatiopalkinto. Hyvältä tuntuva kannustus ja kohottava sitkeän työn lomassa.

Advertisements

5 Comments

  1. Sanna Suonurmi says:

    Kiitos Cristina jälleen kerran ainutlaatuisesta tavastasi pukea innostaviksi ja selkeästi ymmärrettäviksi sanoiksi vaikeaksi määritelty asia!

  2. Kiitokset upeasta artikkelista. Oltiin olemisen ja tekemisen ytimessä ja tekstin viestin kanssa todellakin samaa mieltä. Sen sijaan yhä vielä tekstin hyvistä perusteluista huolimatta hiukan tuo “voitto” termi jää mietityttämään. Eikö “onnistuminen” terminä poistaisi juuri sen pelailtaessa vaarana olevan kokonaistuloksia tuhoavan kilpailun ja korostaisi sitä, että aina ei tarvitse tuloksia ja tekijöitä laittaa järjestykseen ja joskus yhdessä onnistuminen maistuu makeammalta kuin yksin ykkösenä oleminen.

    • Hei Timo,

      Tämä on toki kysymys johon saan aika ajoin vastata. Joskus on uskallettava sanoa vahvoja asioita ja ilmaista vahvoja päämääriä. Ilmaista vahva vastuunotto lopputuloksesta. Voittaminen on sellainen. Matkalla voittoon on monta onnistumista ja monta epäonnistumista. Olen kirjoittanut aiheesta kirjan (suomeksi ja englanniksi) sekä n. 1000 kilometriä blogitekstiä. Käänsin myös valmentaja Wayne Goldsmithin tekstin suomeksi

      Mielestäni voittamis -sanan korvaaminen jollakin toisella olisi sen pakenemista, että joskus pitää onnistua isosti. Olen teksteissäni yrittänyt selittää ja kasvattaa sellaista asennointumista, että voittaminen edistää yhteistä hyvää, mutta meidän ei tulisi kieltää voittamisen iloa yksilöiltä.

      Kaikki eivät tule milloinkaan olemaan kanssani samaa mieltä. Hyvä niin. Kontrasti aiheuttaa laajentumista, syventymistä ja kasvua.

      Ensimmäistä kertaa sanan voittaminen kyseenalaisti kirjamentorini v. 2003, kirjoittaessani Voittavaa kierrettä. Siitä lähtien olen sinnikkäästi pitänyt sanasta ja ajatuksesta sen takana kiinni – tarkoitus ei ole perääntyä tälläkään kertaa!

      Kiitos kannustavastai kommentista ja siitä, että luit kirjoituksen!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: