Rakentaminen ja asumisen kestävä kehitys
Vierasbloggaajana hyvän asumisen asiantuntija Pentti Kaasinen.
Olen työskennellyt rakennus- ja kiinteistöalalla ympäristöfyysikkona 15 vuotta. Alan ulkopuolelta tulleena keskustelu rakentamisen virheistä ja työkulttuurista on vaikuttanut yksipuoliselta ja pinnalliselta. Oikeita perusteita niin kielteisille kuin myönteisillekin asioille on niukasti. Kun rakennusvirheiden ja työkulttuurin kehnouden syitä ei ole riittävän monipuolisesti selvitetty, syy on sysätty rakennusteollisuuden niskoille.
Rakentamisen ”huono laatu ” pitää asettaa laajempaan kontekstiin. Rakennusteollisuus epäilemättä on välitön syypää – miten muuten voisi olla – rakentamisen heikkouksiin, mutta perussyitä on muualla. Valtio on vähintään yhtä syyllinen. Se ei ole luonut puitteita esimerkiksi alan perustutkimukselle ja kuluttajavalistukselle, siis luotettavan tiedon saamiselle ja kaiken teollisuuden tärkeimmälle käyttäjälähtöisyydelle. Kriittisen tutkimuksen vähäisyys pitää yllä rakennus- ja kiinteistöalaa liike-elämän ehdoin toimivana. Yksityistaloudet pärjäävät siinä kuvioissa asumisensa kanssa huonosti. Asumisen kestävälle kehitykselle tämä on huono maaperä.
Tilanne ei ole huono vain kuluttajan kannalta. Koska asumisen ja rakennusteollisuuden välillä ei ole luotettavaa tiedonvälitystä, alan käyttäjälähtöisyys on varmasti heikointa keskeisessä suomalaisessa elinkeinoelämässä. Kuluttajien saatavilla on lähinnä kaupallista informaatiota. Tästä osaltaan johtuvat epäonnistumiset alan tuotekehityksessä.
Valtionhallinnossa tehtiin merkittävä virhe, kun rakennusalan ohjaus (määräykset) 1990-luvulla siirrettiin ympäristöministeriöön ja rakennushallitus lopetettiin. Valtion napanuora rakennusalaan katkesi. Jälkikäteen ajatellen tuntuu järjettömältä, että elinkeinoelämän tehokkaimman ja pragmaattisimman osan ohjaus tyrkättiin heikoimmalle ministeriölle. Seuraukset näkyvät nyt. Ympäristöministeriö hankkii (sitä ehkä itse havaitsematta) rakennusteknisen ja rakentamisen kenttätyötä koskevan asiantuntemuksensa rakennusteollisuudelta ja sen sidostahoilta. Muita mahdollisuuksia on niukasti. Kärjistäen kuitenkin voi sanoa, että ohjattava ohjaa ohjaajaa. Tässä ympäristöministeriön epäonnistuminen on jotenkin ymmärrettävää. Toinen seikka ei ole yhtä ymmärrettävä. Se on anteeksiantamattoman vähäinen yhteistyö muiden ministeriöiden kanssa. Vain sosiaali- ja terveysministeriön kanssa on kanssakäymistä, mutta se on johtanut koko ongelmakentän väärin käsittämiseen. Rakentamisen kehittämisestä tuntuu tulleen homeiden ja lääketieteen tutkijoiden työkenttä.
Rakennusalaa on käsitelty politiikan piirissä lähinnä harmaan talouden ja viimeksi homekoulujen vuoksi. Millä tietämättömyyden tasolla politiikassa liikutaan, kuvaa eduskunnan viime syksyn toiminta. Eduskunnan tarkastusvaliokunta tilasi mielestään kattavan selvityksen homeongelmista, ilmeisesti tuskastuneena median homemyllytykseen. Selvitys maksoi tiettävästi noin 70 000 euroa ja se kesti kahdeksan kuukautta. Summa on absurdi. Sillä piti selvittää maan talojen homeongelmat ja esittää niihin ratkaisut.
Mitä pitäisi tehdä?
Iso kuva rakennusalasta ei ole synkkä. Muutosten tekeminen nopeasti ei vain ole helppoa, koska perusvirhe on valtionhallinnossa. Alalla on puutteita ja ristiriitaisuuksia, jotka pitäisi korjata. Betonin ja puun kamppailu rakentamisen perusmateriaalina nakertaa alan sisäistä yhteistyötä. Kamppailulla on poliittinen tausta, joka on omiaan tekemään kansataloudellisesti merkittävistä ratkaisuista lyhytnäköisiä. Labiili tilanne esimerkiksi puukerrostalorakentamisessa vaikuttaa ajankohtaisesti suurissa rakennushankkeissa.
Johtavien asiantuntijalaitosten, VTT:n ja Tampereen teknillisen yliopiston näkemysten eriävyys energiamääräysten soveltamisesta on huolestuttavaa. Nyt tehdään passiivitaloissa ja nollaenergiataloissa ratkaisuja, jotka ilman tutkimuslaitosten tiivistä yhteistyötä saattavat pahentaa nykyistä kosteus- ja homevauriotilannetta. Näkemykset pitäisi sovittaa yhteen yhteistyöllä, jossa myös Aalto yliopiston monialaisuus voisi avartaa näkökulmia energiamääräysten soveltamisessa.
Käyttäjälähtöisyyttä ei saa unohtaa. Sitä voi parantaa ottamalla rakennus- ja energiatekniseen yhteistyöhön mukaan kuluttajaviestinnän asiantuntemusta.
Rakennusteollisuuden usein arvosteltu ulkomaalaisomistus ei rajattuna ole vain kielteinen seikka. Esimerkiksi ruotsalaisten rakennusjättien läsnäolo Suomessa voi olla vahvuus, kun asumisen teknologiaa viedään maailmalle. Sama koskee materiaali- ja tarviketeollisuuden omistusta.
Pentti Kaasinen
Helsingissä 29.1.2013
Asuminen on tärkeää meille kaikille.
Suomen tulevaisuus: Tuleeko Suomesta iso kaivostyömaa ilman tulojen ja varallisuuden kerryttämistä suomalaisille?
Tässä on aika pysäyttävä blogiviesti “Kaivosyhtiöt varanneet kuudesosan Suomesta – valtauksista kymmenesosa Natura-alueella“, jonka soisi luettavan huolella maamme poliittisten päättäjien joukossa puoluekannasta riippumatta:
Nyt maamme pinta-alasta on 14% varattu kansainvälisille kaivosyhtiöille. Mikä on tulevaisuudessa pohjoisen ulottuvuuden ja maantieteen politiikkamme? Onko Suomi oikeasti kaivostoiminnan mallimaa kuten vakuuttelimme ihmisille Aasiassa Myanmarissa ministeri Heidi Hautalan toimesta (ks. http://yle.fi/uutiset/suomi_pohtii_kaivososaamisen_viemista_myanmariin/6461980).
Miten tämä kaivosaikapommi hoidetaan siten että kestävä talouskehitys olisi mahdollista Suomessa?
Toivottavasti Tulevaisuusselonteko 2030 tulee antamaan hyviä vastauksia näihin kysymyksiin.
Nykyisellä politiikalla suomalaisia tullaan kohtelemaan heikommin kuin Yhdysvaltojen intiaaneja. Olisiko linjan tarkistukseen nyt aihetta?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Valtiomiesmäistä journalismia
Journalismin roolista omana valtiomahtinaan on keskusteltu aktiivisesti viime vuosina. Monet arviot ovat sen suuntaisia, ettei medioiden ja journalistien valta ole ainakaan ole ollut laskemassa. Sosiaalisen median rooli on kuitenkin kasvanut merkitykseltään. Yhä enemmän mediasta on tullut transmedia – eri mediat yhdistävä monikanavainen kokonaisuus, jossa digitaaliset sisällöt elävät omaa elämäänsä pitkään eri konteksteissa. Samalla median tuotantorakenteet ovat ohentuneet ja journalistit kamppailevat laadun tuottamisen ja kiireen ristiaallokossa. Autenttisen – yleisöjä kiinnostavan sisällön tuottaminen on iso haaste mediataloille.
Hätkähdin pahanpäiväisesti eilen aamukahvin juomisen yhteydessä. Luin Tamperelainen –lehteä (23.1.2013) ja silmiini sattui hätkähdyttävän puhutteleva otsikko: ”Asiantuntijoilla ei ole enää arvoa”. Kas, siinäpä on jälleen journalisti taidokkaasti muotoillut otsikkonsa. Uteliaisuuteni heräsi ja päätinkin lukea Tamperelaisen jutun, jonka oli kirjoittanut pitkän linjan journalisti, kaupunkilehtiryhmän johtaja Antti-Pekka Pietilä.
A.P. Pietilä toteaa:
Kuntauudistus, terveyspalveluiden järjestäminen, maanpuolustus, tieverkoston kunnostus, ylivelkaantumisen hoito ja pankkien pelastaminen olisi tehty toisin, jos poliitikot olisivat kuunnelleet edes toisella korvalla asiantuntijoita.
Tämä havainto on mielestäni juuri sellaista valtiomiesmäistä journalismia, jota kaivattaisiin enemmän Suomessa. Edelleen journalismin eräs iso mahdollisuus on asioiden tarkkailu ja siihen pohjautuva selkokielinen viestintä.
A.P. Pietilä toteaa myös:
Poliitikot välittävät yhä vähemmän ongelmien ratkaisemisesta. He keskittyvät omaan uudelleenvalintaansa ja pitävät kiinni omasta työllisyydestään. Tehokkaita korjaustoimia ei tehdä, koska ne olisivat ikäviä äänestäjille. Siksi äänestäjien pettäminen ja tosiasioiden kieltäminen pitävät poliitikot vallassa niin kauan kuin veroja voidaan korottaa ja myydä valtion omaisuutta.
Tämäkin teksti on aika rohkeaa arviointia – suorastaan valtiomiesmäistä journalismia, joka mielestäni kiteyttää tapamme toimia ongelmien edessä. Tuntuu todella siltä, että politiikassa ei ole kuin yksi viisaus: korottakaamme veroja ja maksuja! Vaihtoehtoja ei oikein haluta hahmotella – saati pohtia niiden järkevyyttä. Sehän aika useassa tapauksessa edellyttäisi asiantuntijoiden kuulemista – mutta myös heidän ajatustensa ottamista vakavasti.
Olisiko tässäkin jotain valtiomiesmäiseen journalismiin viittaavaa? A.P.Pietilän journalistinen havainnointi tuottaa seuraavanlaisen arvion:
Olemme menettäneet parissa vuosikymmenessä suuren osan teollisuudesta ja parissa vuodessa 60 000 työpaikkaa. Yritysten omistajiksi ovat tulleet ulkomaalaiset, jotka syövät suomalaisten työn hedelmät. Suomalainen kuljetusverkko vaihtaa omistajaa 5-10 vuoden kuluessa. Matkustaja- ja rahtilaivavarustamojen enemmistö, lähes puolet rekkaliikenteestä, suuri osa ruuhka-Suomen linja-autoyhtiöistä ja maakaasuverkon enemmistö ovat jo ulkomaisissa käsissä. Finnairille haetaan koko ajan ulkomaista suurosakasta.
Suomen keskeisiä infrastruktuuritoimintoja eivät pääosin hoida enää suomalaiset yritykset – vaan aivan muut tahot. Onko kukaan poliitikoistamme ilmaissut huolensa näiden kehitystrendien osalta? Ei ole, koska se merkitsisi lukuisien virheiden myöntämistä.
Lopuksi A.P. Pietilä toteaa kolumnissaan:
Edessä on rajuja muutoksia, joihin asiantuntijoiden mielestä pitää varautua. Suomalaisten ikääntyminen, eläkerahastojen riittävyys ja työajan lyhyys ovat myös asiantuntijoiden todistamia tosiasioita, jotka poliitikot kieltävät ilman tunnontuskia. Kun tuskat alkavat, poliitikot haukkuvat asiantuntijoita.
Tässä kaikessa olisi paljon pohdiskeltavaa poliitikoille ja puolueille. En ollenkaan ihmettele, että journalisti Antti-Pekkaa Pietilälle on luovutettu valtion tiedonjulkistamispalkinto vuonna 2009. Kun puhutaan journalismin laadusta, meillä on todella hyviä syitä lukea hänen kolumnejaan myös jatkossa.
Onko politiikka sittenkin mennyt liian pitkälle populismissaan? Onko kansalaisten ja suomalaisten asioiden ajaminen päässyt unohtumaan vaalikampanjarahoituksia junailtaessa? Pitäisikö meidän nyt ensisijaisesti turvata Suomen talouden toimivuus ja kilpailukyky? Mitä järkeä on sellaisessa hyvinvointivaltiossa, joka perustuu kansallisen varallisuuden alasajoon ja verotuksen viemiseen yli kaiken kohtuuden?
Olisiko asiantuntijoita syytä kunnioittaa ja kuunnella joskus heitäkin politiikan teon yhteydessä?
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Strategista tietoa saatavilla: Arktisen alueen Venäjä-katsaus
Arktiset alueet ja ns. Pohjoinen ulottuvuus ovat iso mahdollisuus Suomelle ja sen elinkeinoelämälle. Näistä mahdollisuuksista on syytä nyt synnyttää laajaa tietoisuutta elinkeinoelämän piirissä.
Eräs hyödyllinen tuote raportti tässä mielessä on Russia Finnoden raportti: ”Arctic Sea Exploration. Finnode phenomena study”.
Ks. Lisää: http://www.finnode.fi/files/323/Finnode_report_Arctic_sea_exploration_brief_final_PDF.pdf
Suomen on nyt laajalla rintamalla aktivoiduttava pohjoisen ulottuvuuden politiikassaan. Taustalle se vaatii hyvää strategiseen suunnitteluun soveltuvaa tietoa. Tämäraportti on eräs hyvä esimerkki siitä, mitä se voi olla. Vuonna 2008 Presidentti Dmitry Medvedev hyväksyi erikoisdokumentin “On the Principles of State Policy of the Russian Federation in the Arctic Until 2020 and Beyond”. Tämä Russia Finnoden raportti avaa lukijoille sitä, mitä Venäjän arktisen alueen strategia voi merkitä Suomelle ja maamme elinkeinoelämälle 3-5 vuoden tulevaisuusaikaviiveellä.
Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, Dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
Rajoitukset lisäävät luovuutta
Yleinen käsitys on, että luovuus tarvitsee vapautta kukoistaakseen. Tiukat deadlinet, tarkat määräykset työn tekemisestä ja mitä erilaisimmat ulkoa tai ylhäältä tulevat paineet ja odotukset tappavat luovuuden; näin ainakin yleisesti uskotaan. Eikö olisi paljon mukavampaa istua kahviloissa ja juoda lattea jos haluaa olla luova?
Esitän toisenlaisen näkökulman luovuuden ja vapauden suhteesta. Väitän, että rajoitukset voidaan nähdä luovuutta tehostavana ilmiönä. Logiikka tämän asian taustalla on se, että puhtaalta pöydältä on vaikea luoda uutta. Anna suunnittelijalle tyhjä paperi ja pyydä häntä kehittämään tuote tyhjästä. Ei onnistu. Sen sijaan, jos annat hänelle suuntaviivat ja rosoisen potentiaalia omaavan aihion, niin kummasti alkaa syntyä jälkeä. Rajoitusten luovaa toimintaa virkistävä voima piilee juuri siinä, että ongelmanratkaisuinto saa ruokaa niukoilla resursseilla toimimisesta. Sinun on pakko keksiä, jos budjetilla nolla ja henkilöresursseilla yksi (oma itsesi) on viikon sisällä saatava aikaiseksi jokin esittelykelpoinen tuotos valmiiksi.
Historia tuntee monia esimerkkejä niukkuuden inspiroivasta voimasta. Keskitysleirien vangeilla oli lukemattomia vapauden rajoituksia, mutta siinä paineessa moni taiteilija teki tulitikkurasian kanteen uskomattomia taideteoksia. Toinen havainto on pula- ja sota-aikoina eläneiden ihmisten tuotteliaisuus. Silloin kun on vähän raaka-aineita, niitä pitää osata käyttää ja yhdistellä kekseliäällä tavalla. Yltäkylläisyys ei näet ruoki mielikuvitusta samalla teholla kuin puute.
Ohjenuoraksi yrittäjälle, joka haluaa joskus koetella luovuuden rajojaan, ehdotan seuraavaa. Laadi itsellesi vaikkapa yhden viikon ajaksi tietoisesti suunnitellun niukat olosuhteet. Älä lue lehtiä, katso televisiota saatikka selaile nettiä. Valitse jokin teema, jota rupeat pohtimaan. Kysy vaikkapa LinkedIn Answersistä, mitä reunaehtoja tehtävällesi voidaan asettaa. Loput on silkkaa ajatustyötä, mutta tiukkojen rajoitusten ja vähien virikkeiden voima ohjaa sinut itsestään oikeille urille: rokkaamaan luovuuden valtakunnassa.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 25.1.2013
Mediasirkus ammentaa taikureista ja parrakkaista naisista
Itse olen pitkän linjan sirkusharrastaja ja olen seurannut sivusta tarkalla silmällä sirkusinstituution kehittymistä ja ilmiömaailmaa. Sirkus elämänalueena on verraton; missä muualla pääsisit näkemään klovnin tai sellaisen temppuilijan, joka on koko elämänsä treenannut pystyäkseen esiintymään erikoistaitojen viihdetaiteilijana? Tulennielentä on helppoa, mutta näyttävää. Jonglööraus on vaikeaa ja melko näyttävää. Taikuus on erittäin vaikeaa ja erittäin suuressa määrin yleisöön vetoavaa. Kimaltelevaan takkiin pukeutunut sirkustirehtööri on pukeutumisen konventiota rikkovana hahmona pysäyttävä näky.
Puhutaan mitä puhutaan perinteisestä tai uudesta sirkuksesta, mutta media on näyttämönä vielä isomman mittakaavan sirkusareena. Oletko tullut ajatelleeksi, että Matti Nykänen on tehnyt itsestään keltaisen lehdistön suosiollisella avustuksella kansakunnan virallisen pellen? Tai ajatellaan Mikael Granlundia; hän esitti arvokisoissa kymmenen pisteen tempun ja teki kertaheitolla itsestään valtakunnan ykköstemppuilijan. Kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja. Lukiessaan mitä hyvänsä läpyskää tavallinen tallaaja ja median kuluttaja haluaa nähdä kiintoisia esiintyjiä erikoistaitoineen. Taputukset seuraavat vasta sitten, kun temppu ja esiintyminen estradilla on nähty. Mädät tomaatit (lue: raadolliset kommentit keskustelun jatkoilla netissä) lentelevät päin pläsiä jos mediapersoonan esittämät liikkeet eivät miellytä.
Sirkus ammentaa räikeyden tyylilajista. Raitaa ja ruutua sekoitettuna yhteen, liian lyhyt kravatti, liian pitkä kravatti, huvittava housujenkannatinratkaisu henkselit, vastavärejä, keltainen huivi ja mitä erilaisimpia tyylisäännöstöjä rikkovia ratkaisuja marssitetaan esille. Tämän estetiikan kruununjalokivi on sellainen esiintyjä, joka loksauttaa pelkällä olemuksellaan yleisön suut auki. Esimerkiksi parrakas nainen. Joidenkin mielestä on kyseenalaista käyttää kääpiöitä vetonauloina, mutta sirkuksen maailmassa se toimii. Mitä tämä merkitsee median logiikan näkökulmasta?
Media on areena, jossa esille pääsee ainoastaan erottuautumalla tavallisen kansan riveistä. Tosi-TV hakee jatkuvasti huomionkipeitä osallistujia. Ehkäpä heille pitäisi sanoa: tervetuloa sirkukseen!
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 25.1.2013
Visuaalisen identiteetin merkitys sosiaalisessa mediassa
Kukkakaupat ovat oiva esimerkki siitä, miten visuaalisesti esitetyt tuotevalikoimat voidaan tehokkaasti jalkauttaa sosiaaliseen mediaan. Mikäpä olisi parempaa visuaalista karkkia kuin kaunis kukkakimppu? Mitä erilaisimpia sommitelmia ja erilaisiin tilaisuuksiin (häät, hautajaiset ja mitä ikinä) suunniteltuja kokonaisuuksia voidaan kukkakaupan alalla esittää kuvien avulla. Mitä kuka hyvänsä yrittäjä voi oppia tästä?
Viime aikojen kuumin tulokas sosiaalisen median alalla on Pinterest. Se on tämän hetken sofistikoitunein valokuvien jakopalvelu. Pinterestin filosofia nojaa viisauteen “kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”. Tämä on epäilemättä totta. Informaatiotulvan maailmassa tarvitaan visuaalisuutta ja pidemmälle vietynä ajatuksena: yritys tarvitsee kokonaisen monimuotoisen visuaalisen identiteetin.
Yrittäjän kannattaa haastaa itsensä pohtimaan, miten yrityksen toiminta voidaan esittää kuvien avulla. Esimerkiksi remontointiliike voi napata kuvia “ennen” ja “jälkeen” ja näin näyttää, minkälaista työn jälkeä heiltä irtoaa. Toisena esimerkkinä: vaikkapa valmennuskurssiyritys voi nappailla kuvia “asiakkaamme ilme juuri sen jälkeen, kun hän on saanut tietää päässeensä yliopistoon opiskelemaan”. Kuvat ovat herkullista materiaalia taidolla napattuina.
Sosiaaliseen mediaan hyppäämisen buumi saa koko ajan uusia piirteitä. Väitän, että visuaalisuuden merkitys tulee some-alalla korostumaan yhä enemmän. Ehkäpä sukulaispoikasi harrastaa valokuvausta? Pyydä hänet nappaamaan yrityksesi toiminnasta pari paljon puhuvaa kuvaa.
Vierasbloggajana Nisse Suutarinen, 25.1.2013
Liikelounastus katkaisee kiireen
Tommi Ullgrén on pääkaupunkiseutulainen rinnakkaisyrittäjä, jolla hän tarkoittaa useamman yrityksen kehittämistä samanaikaisesti. Koska hänen toimintansa perustuu tiimien kokoamiseen yritysaihioiden ympärille ja ohjelmistohankkeiden huippuasiantuntijoiden etsimiseen sellaisten projektien ympärille, joista saadaan luotua yritysaihio, Tommi on päättänyt panostaa verkostoitumiseen. Yhtenä tärkeänä keinona verkostoitumiseen hänellä on työpäivään kuuluva liikelounastus.
Tommi liikelounasti viime vuonna yli 100 ihmisen kanssa. Hän erittelee lounaskumppaninsa neljään kategoriaan: 1) ystävät 2) yritysverkosto 3) bisneskollegat 4) mielenkiintoiset ihmiset, jotka muut ovat tutustuttaneet hänelle. On helppo ymmärtää, että systemaattinen liikelounastus johtaa tuloksiin. Muutama lounaskumppani viikossa tuo merkittävän lisän omaan kumppaniverkostoon nopeasti.
Ullgrén avaa omaa toimintatapaansa: ”Liikelounastus katkaisee kiireen työpäivän keskellä. Ihmisen pitää syödä päivittäin ja liikelounastus on paitsi miellyttävää, myös oiva tapa tutustua rauhassa uuteen ihmiseen.” Tommin mukaan näet yrittäjällä on usein kiireitä niskassa, ja Ullgrén haluaa tuoda liike-elämän kulttuuriin toisenlaista sosiaalisempaa ja avoimempaa virettä.
Tommi puhuu nk. sattumahdollisuuksien eli serendipiteettien voimasta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että uusiin ihmisiin tutustuttaessa tyypillisesti yhteistyökuviot ja synergiat löytyvät monesti onnekkaita sattumia muistuttavalla tavalla. Jotkut yritykset puhuvat casual fridaystä tai perjantaibissestä työtoverien kesken. Tommi sen sijaan on varannut kalenteristaan aikaa nimenomaan uusiin tuttavuuksiin tutustumiselle. Ullgrén lienee yksi varteenotettavimpia ehdokkaita liikelounastuksen keulahahmoksi Suomessa. Verkostoitumisaktiviteeteistaan johtuen hän määrittelee itsensä ”höyryllä toimivaksi verkostoitumiseläimeksi”. Siinä on lupausta ja edelläkävijyyttä kerrakseen.
Ullgrén on pohtinut erityisesti kolmen ruokalajin lounaan hienovaraisia yksityiskohtia ja etuja: ”Kun uusi ruokalaji tuodaan pöytään, keskustelu saa luonnollisella tavalla rakennetta. Keskeytyksen kautta voidaan siirtyä luontevasti seuraavan keskustelunaiheen kimppuun.” Tommin politiikka on myös tarjota lounaskumppaneilleen ruoat ja juomat. Näin uudelle ystävälle ja lounasseuralle jää epäilemättä hyvä maku tapaamisesta; ei kaduta, että tuli käytyä moikkaamassa. Hyvän keskusteluhetken arvo on monesti lounashintaa suurempi ja vakiotapa ratkaisee pienen arvonnan laskun suorittamisen hetkellä. Tommin mielestä esimerkiksi 15 euroa on kannattava satsaus mahdollisen uuden ystävän kohtaamisessa.
Ullgrén haluaa levittää liikelounastamisen ilosanomaa koko Suomeen. Omat verkostot ja yhteistyösuhteissa piilevä luottamus saavat uutta voiteluainetta einehtimisestä keskellä työpäivää. Ullgrén peräänkuuluttaa Suomeen henkilöitä, joita voisi kutsua ”luottamusfasilitaattoreiksi”; ihmisiä, jotka tutustuttavat sopivia ihmisiä toisiinsa. Tällainen Ullgrénin suosima toimintatapa perustuu hänen mukaansa siihen, että kun hyvän laittaa jakoon, se palautuu itselle ennemmin tai myöhemmin uudessa muodossa.
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 25.1.2013
Sopimusten visualisoinnista voi tulla suomalainen vientituote
Helena Haapio on juristi, yrittäjä ja sopimusvalmentaja. Yrittäjällä on vapaus valita tittelinsä, joten hän kutsuu käyntikortissaan itseään sopimusinnovaattoriksi. Helenan kumppani on Stefania Passera, Aalto-yliopiston tohtoriopiskelija, jolla on graafisen suunnittelijan tausta. Hän on designerina poikkeuksellinen; kiinnostuttuaan informaatiomuotoilusta hän hyppäsi Helenan kanssa tuntemattomalle alueelle: tutkimaan sopimusten visualisointia.
Sopimukset tulevat vastaan jokaiselle yrittäjälle. Palkatessa henkilöstöä, toimittaessa asiakkaiden kanssa ja missä tahansa maailman valloituksessa tarvitaan varmuus siitä, että kuvioon voi luottaa. Joskus riittää suullinen sopimus ja nekin ovat useimmiten päteviä, mutta heti, kun mukaan tulee useampi ihminen, täytyy pystyä kommunikoimaan sovitut asiat kaikille osapuolille. Nykymaailmassa laitetaan tällöin juristi asialle ja tuotetaan kymmenien sivujen dokumentti, jossa selostetaan yhteistyökuvion luonne, osapuolten vastuut ja varsinkin niiden rajoitukset sekä varaudutaan kaikkiin mahdollisiin häiriöihin ja riskeihin. Se on tuskallista, sillä yrittäjällä on monia rautoja tulessa ja kokonaisuuden hallinta on haastavaa. Helena Haapion ja Stenia Passeran kehittämät sopimusten visualisointimenetelmät vastaavat tähän haasteeseen: miten tehdä sopimusten ymmärtämisestä helpompaa havainnoillistamisen keinoin.
Sopimusten visualisoinnissa hyödynnetään kuvia. Haapion mukaan kuvat eivät ole itsetarkoitus, vaan ne palvelevat sitä tarkoitusta, että sopimusta on helpompi käyttää täyttää, sen sisältö on helpompi muistaa ja sopimukseen liittyvät päätökset on helpompi tehdä. Tällöin keinovalikoimaksi muodostuvat esimerkiksi aikajanat, kartat, kaaviot ja taulukot. Villimpänä visiona on käyttää vaikkapa animaatiota tai pelillistämistä apuna. Passeran mukaan kysymys ei ole kauniista kuvista tai hauskoista sarjakuvista, vaan tekstiä täydentävästä materiaalista. Tuodaan uusi ulottuvuus tekstimuodossa esitettyyn sopimukseen. Kuvat ja tekstit yhdessä viestivät sopimuksen sisällöstä mahdollisimman ymmärrettävällä tavalla.
Helena selventää, että sopimukset ovat liian tärkeitä jäädäkseen yksin juristien asiaksi, mikä on ollut hänen henkilökohtainen mottonsa jo pitkään. Sopimukset koskettavat niin monia osapuolia, että tarvitaan yhteistyötä tekniikan, talouden, toteutuksen ja juridiikan välille. Sopimusten visualisointi palvelee juuri tämän yhteispelin onnistumista. Stefania tietää kertoa, että visuaaliset sopimukset ovat tutkitusti nopeammin luettavissa ja niiden avulla voidaan vähentää väärinymmärryksiä.
Tarina, johon Helenan ja Stenian hanke johtaa, saattaa kirjoittaa suomalaista brändi- ja taloushistoriaa uusiksi. On nimittäin niin, että erityisesti kansainvälisessä kaupassa väärinymmärryksen vaara on suuri ja lisäksi epäonnistumiset sopimustekstin kommunikoinnissa voivat johtaa pitkiin ja kivuliaisiin oikeudenkäynteihin. Suomalaiset yrittäjät voisivat rakentaa itselleen brändin haluttuina kauppakumppaneina ja loistavina neuvottelijoina ammentamalla Haapion ja Passeran kehittämistä menetelmistä. He ovat avoimia yhteistyölle yrittäjäkentän suuntaan ja heihin saa yhteyttä osoitteista helena.haapio@lexpert.com ja passera.stefania@gmail.com (Stefanialle viestit englanniksi), jos aihepiiri kiinnostaa.
Alla on esimerkki visualisoidusta sopimuksesta:
Vierasbloggaajana Nisse Suutarinen, 25.1.2013
Mitä tarkoitamme omavaraistaloudella?
Edellisen blogini jälkeen tuli kalabaliikkia omavaraistaloudesta. Katson siis asialliseksi selventää, mitä tarkoitamme puhuessamme omavaraistaloudesta.
BohoBusiness kirjassa ehdotamme uudenlaista hybriditalousmallia. Tässä mallissa markkinatalouden ohella vaikuttaa yhteiskuntaa hyödyttävästi kolme talouden muotoa: omavaraistalous, vaihdantatalous ja luova talous.
Uskomme edelleen, että vapaa markkinatalous on paras tapa rakentaa kaupallista yhteistyötä maiden, yritysten ja yksilöiden välillä. Mutta koska työn ja sitä kautta verotuksen perustat muuttuvat rajusti niin mielestämme (kirjan kirjoittajien) on tärkeää hyväksyä se tosiseikka, että ihmisten on löydettävä uusia tapoja järjestää elinkeinonsa.
Martin Fordin hurjimpien visioiden mukaan robotisaation ja muun teknologian eksponentiaalinen kehittyminen saa aikaan sen, että 50-60% maailman työikäisestä väestöstä on pysyvästi työttömiä – noin perinteisessä merkityksessä. En millään voi uskoa, että valtioilla – edes Suomen valtiolla – riittää varoja maksaa työttömyyskorvauksia tällaiselle joukolle.
Omavaraistaloudella emme tarkoita valtion omavaraistaloutta, autarkiaa, jossa kansakunta sulkeutuu elättämään itse itsensä, olematta kaupallisessa vuorovaikutuksessa muiden kansojen kanssa. Tarkoitamme yksilöiden omavaraistaloutta, jossa ihmiset löytävät tapoja elättää itsensä ja perheensä omavaraistaloudessa, ilman yhteiskunnan tukia.
On aika mielenkiintoista, että aika moni elää jo nyt omavaraistaloudessa, ihan pakon vuoksi. Yrittäjien keskimääräiset tulot ovat n. 40000 € vuodessa. On selvää, että moni yrittäjistä elää omavaraistaloudessa – juuri ja juuri elättäen itsensä. Monille se on valinta.Ihailemme villiyritti- ja luomuyrittäjiä ja hurraamme lähiruualle. Osaammeko olla kiitollisia myös downshiftaukselle omavaraistalouteen, jonka nämä yrittäjät ovat tehneet, jotta saamme villiyrtticarpacciomme designravintolan lautasella tarjoiltuna?
Mielestäni omavaraistaloudessa toimiva, joka ei suostu ihmisarvoa kolhivaan työtöntyötöntyötön -putkeen on yksi yhteiskuntamme sankareita – sitä paitsi, kun tilaa on luovuudelle niin uusia ideoita syntyy ja eräänä päivänä omavaraisyrittäjä työllistää yhden ihmisen ja sitten ehkä seuraavan…. Omavaraistaloudessa toimiva voi tuottaa toiminnallaan arvoa, joka tulevassa maailmassa on kultaakin kalliimpaa.
Luovuudesta tulikin mieleeni: yksi omavaraistaloudessa tiukasti elävä ryhmä on keksijät. Keksijöiden arki on oman keksintönsä kehittämistä, uusien keksintöjen keksimistä ja sen miettimistä, mistä leipää perheelle. Keksintö on liian aikaisessa vaiheessa innovaatiojärjestelmän tuettavaksi, keksijä voi olla yrittäjä ja siten kaiken tuen ulkopuolella. Omalla toimeliaisuudellaan omavaraistaloudessa keksijä kuitenkin selviää ja jonain päivänä hänen keksintönsä on menestystuote. Omassa tiedossani on muutama tällainen lupaava alku. Silloin voimme kiittää keksijää, että hän sinnikkäästi eli elämäänsä omavaraistaloudessa.
Omavaraistalouden, luovan talouden ja vaihdantatalouden moottorina on DIY. Huikea megatrendi, joka etenee maailmalla pikajunan vauhdilla. Teknologia mahdollistaa yhä laajemman “tee-se-itse” elämisen terveyden- ja sairaudenhoidosta, rakentamiseen, esineisiin, noh melkeimpä mihin vain mielikuvitus yltää…. vaikkapa oppimiseen; DIY muuttaa koulutusinstituutioita, kuten yliopistoja.
Valtion verotuloista n. 30% on palkkaveroa, mutta jatkossa tilanne muuttuu, myös ALV:n osalta. Siksi on nyt jo ryhdyttävä mietttimään, minkälaisen yhteiskunnan haluamme ja miten se rahoitetaan.
ps. En maininnut unelmien toteuttamista. Se on toki tärkein syy siirtyä omavaraistalouteen. Ihmisellä on vain yksi elämä, hänen on saatava elää se vapaana ja parhaalla mahdollisella, onnea tuottavalla, tavalla.
[edit] ps. Hesarin artikkeli kesältä 2012 huomasi saman asian
[edit] selvennystä omavaraistalous käsitteeseen
Intellectual Transit Zone 